Valkolaisnainen romaniyhteisössä 22026-06-03T13:53:02+03:00Blog Integration Feed Generatorhttps://hiemanerilainenblogi2.vuodatus.net/NeitiElokuuhttps://hiemanerilainenblogi2.vuodatus.net/<![CDATA[Hei,]]>2012-10-23T07:05:01+03:002019-09-23T01:05:11+03:00https://hiemanerilainenblogi2.vuodatus.net/lue/2012/10/heiNeitiElokuuhttps://hiemanerilainenblogi2.vuodatus.net/<![CDATA[Tervehdys]]>
Palaan asiaan illalla, minulla onkin paljon kerrottavaa!]]>2012-10-19T11:19:01+03:002019-09-23T01:05:14+03:00https://hiemanerilainenblogi2.vuodatus.net/lue/2012/10/tervehdysNeitiElokuuhttps://hiemanerilainenblogi2.vuodatus.net/<![CDATA[Vesisadetta ja joululahjojen ostelua]]>
No, vähäsen. Mutta yllätin itseni, ja päätin olla välittämättä tuosta, sillä mitäpä me ihan oikeasti vesisateesta, kun toinen nukkui sadesuojien alla vaunuissa ja toisella oli yllään ilmaan hyvin sopiva varustus, joka on estänyt kastumisen tehokkaasti muinakin päivinä? Jäätiin siis pihamaalle, ja Taapero suorastaan juoksi talsimaan suureen vesilammikkoon, joka oli kertynyt keinun ja pikku hiekkalaatikon tuntumaan. Minua suorastaan nauratti, niin topakasti tyttö siellä tallusteli – ja mikäs siellä tallustellessa ja pärskiessä, tuo välikausipuku kun on valmistettu siten, että se kestää kastumista vaikka enemmänkin kuitenkaan lasta itseään kastelematta. (Ja hyvähän tuollainen puku onkin, kun ajattelee, että nuo pienet humpsahtelevat – tai ainakin Taapero saattaa humpsahdella – välillä istualleen vesiputteihin, jne.)
Kotipihan ulkopuolellakin kävimme; tuossa sadan metrin päässä on sellainen pieni puisto, joka on ikään kuin tämän naapuruston keskus, johon vanhemmat lastensa kanssa ja isommat lapset päinensä kokoontuvat aina kukin mahdollisuuksien mukaan leikkimään ja ulkoilemaan.
Taapero oli niitä harvoja, tänä päivänä ulos leikkimään tulleita lapsia, kovin montaa muuta lasta ei näkynyt. Joskaan eipä heitä näy juuri muulloinkaan, tässä naapurustossa on vähän jännä systeemi. Lapsia on tiedettävästi kotihoidossa, mutta heidän ”ulkoleikkiaikansa” on vasta illan suussa, joskus klo 19-20 välillä, mikä on mielestäni myöhään. Vaikka kukin tietysti tavallaan, enkä minä moiti, ihmettelen lähinnä vain.
Vaan joka tapauksessa, oleskeltiin pihalla lähemmäksi tunteroinen, jonka jälkeen oli välttämättä lähdettävä sisätiloihin lämmittelemään. Minun syystäni; olin ajattelemattomasti pukeutunut liian ohuesti ja tuulelta juurikaan suojautumatta, joten kylmähän siellä meinasi tulla.
Sisältä tultuamme aloimme valmistautua miettimään tulevaa kauppareissua ja sitä, mitä sieltä tänä päivänä pitäisi kantaa kotiin. Mielessäni oli jo muutaman päivän kummitellut eräs paikallinen lelukauppa, jonka mainostama puinen vasarointipenkki oli muodostunut minulle suoranaiseksi pakkomielteeksi. Sen siis käväisin hakemassa Pukin konttiin lapsille, tuoden samalla mukanani jotain muutakin.
Joululahjojen ostelu, kuten jo ilmaisinkin, on siis aloitettu – itse asiassa jo viime kuussa. Mukavampi, kun jotain on jo valmiina eikä tule sellaista ”viime hetken paniikkia” miettiä, mitä ostaisi ja kun mitään ei löydy eikä mihinkään mahdu katselemaan.
Lapset ovat toki vielä niin pieniä, etteivät sillä tavalla mitään osaa pyytää, mutta tuntuisi oudolta ja jotenkin kurjaltakin olla antamatta yhtään mitään.
Tänä vuonna muuten minun mieltäni ovat erityisesti lämmittäneet puulelut, joita olen muutamia lapsille hankkinutkin. Muutakin heille on tulossa ja tiedossa, mutta jotenkin tuntuu mukavammalta, kun tietää että puiset lelut usein (?) kestävät paremmin pienten käytössä, jolloin niistä on ehkä iloa pidempään.
Oli muuten hieman hankalaa piilottaa lelukassi Taaperolta, joka homman nimen tajutessaan olisi taatusti alkanut tahtomaan kassissa olevia leluja heti itselleen ja suuttunut sitten, ellei olisi saanut tahtoaan läpi (”A-a-aa! A-a! TäätääTÄÄ!!!”). Piilopaikkakin piti miettiä huolella, sillä Taaperon ulottuvuus ja huomiokyky ovat molemmat kasvaneet sen verran huikeasti, että tässä saa kohta tosissaan olla miettimässä, mihin tässä kaiken jemmaa. Vaikka eipä sillä, ei tuo pirpana vielä ovenkahvoihin onneksi yllä, tässä tapauksessa ratkaisu löytyi siis helposti: kodinhoitohuoneen kaappi. Jep. Kunhan vain muistaisin sen itse.
Huonomuistinen muija kiittää ja kuittaa tältä iltaa, ja palailee asiaan taas – kenties jo huomenna. Tästä on nyt lähdettävä nukkumaan, jotta jaksaa huomennakin tätä pyöritystä.]]>2012-10-06T23:37:01+03:002019-09-23T01:05:19+03:00https://hiemanerilainenblogi2.vuodatus.net/lue/2012/10/vesisadetta-ja-joululahjojen-osteluaNeitiElokuuhttps://hiemanerilainenblogi2.vuodatus.net/<![CDATA[Positiivisuuspäätös]]>
Päätin illalla, että tämän päivän toinen nimi saa luvan olla Positiivisuus. Koetan keksiä jokaisesta asiasta enemmän positiivista kuin negatiivista sanottavaa, sillä minusta itsestäni tuntuu, että valitan ja vingun liikaa, niin blogissa kuin tosielämässäkin. Kukapa sellaista jaksaisi loputtomiin lukea – tai kuunnella?
Siispä toikkaroinnistani huolimatta hymyilen, olen hyvällä mielellä ja toivotan kaikille oikein mukavaa lauantaiaamua!]]>2012-10-06T08:00:01+03:002019-09-23T01:05:22+03:00https://hiemanerilainenblogi2.vuodatus.net/lue/2012/10/positiivisuuspaatosNeitiElokuuhttps://hiemanerilainenblogi2.vuodatus.net/<![CDATA[Kuluneen viikon ajalta]]>
Täällä pätkii tosin nettikin. Saapa siis nähdä, saanko tätä tekstiäni nettiin tänä iltana vai jääkö se (taas) huomiselle.
Viime lauantaina – liki viikko sitten, siis - saimme vihaisen puhelun Miehen Serkulta, joka kovasti ihmetteli, minkälaisella järjellä oikein käymme vai onko aivotoimintamme ehkäpä täysin kuollutta. Miten kehtaamme, eikö meitä yhtään hävetä, vanha ihminen sentään, miten emme ole jo matkalla, ja niin edespäin. Paitsi että het-ki-nen, mistäs tässä oikein olikaan kysymys? Serkku puhua parpatti siihen malliin, että eipä siinä juuri sanaa saanut väliin sanottua, vaan huutaen piti nekin kysymykset Serkun tarkoitusperistä ja raivoamisen syistä esittää.
Ja tulihan se sitten sieltä, kun aikansa huusi (siis Mies huusi, minulla oli harvinaisen hankala vaipanvaihtoprojekti kesken). Serkku oli siis tuohtunut siitä, ettei meitä näkynyt – kutsutaanko tätä paikkaa vaikka Horttokaalolandiaksi, sillä sellainen se totisesti on – siellä missä meidän olisi pitänyt olla, vaikka Serkku oli omakätisesti lähettänyt meille useita tekstiviestejä (?) ja yrittänyt myöskin puhelinsoittojen voimalla saada meitä kiinni (??). Yhteydenoton syy oli siis se, että Serkun toisella vanhemmalla oli kuusikymppiset, joihin myös meidän olisi pitänyt lähteä. Kaikki muut (Miehen veljetkin) kuulemma olivat paikalla tai ainakin paikkakunnalla, vain me puutuimme. Miten kehtasimmekaan?
Ken tietää. Täytyy sanoa, että itseäkin hieman hämmästytti. Nimittäin se, kun kuulee olemattomista tekstiviesteistä ja puhelinsoitoista – joita ei kyllä ainakaan meille ollut tullut. Luulisi, että olisivat saapuneet perille samalla tavalla kuin tuo Serkun soittama kiivaanlainen puhelukin.
Joka tapauksessa Mies päätti soittaa veljelleen B:lle (joka muuten jokin aika sitten on muuttanut Ruotsista takaisin Suomeen, ja vieläpä ihan vähän matkan päähän) jolta yllätykseksemme kuulimme, että eipä olla siinäkään pirtissä mitään informaatiota Niiden Ihmisten Päiviin liittyen saatu, ja itse asiassa B kuuli pippaloista ensimmäisen kerran nyt Mieheltä itseltään. Huvin ja urheilun vuoksi Mies soitteli sitten koko sisaruskatraansa läpi ja soittipa kahdelle muulle serkulleenkin, mutta vastaus oli ihan samanlainen: kukaan näistä puhelimen päässä olleista ei ollut kuullutkaan koko kemuista, ja olivat siis jokainen missäpä muuallakaan kuin kotonaan. Ei ollut kutsuja tullut, ei. Vaikka siis romaneillahan on tapana, ettei mitään erityisiä kutsuja lähetellä eikä kaikkia kynnelle kykeneviä kutsuta erikseen, paremminkin on tapana että ilmoitetaan tulevista juhlista vaikkapa parille sellaiselle henkilölle, jotka sitten kertovat asiasta myös muulle porukalle, yleensä.) kun kaikki ovat yhtä lailla tervetulleita ja toivottuja vieraita. Tällä kertaa, ainakaan tässä tapauksessa, näin ei oltu toimittu, mikä herätti niin Miehessä, hänen sisaruskatraassaan kuten minussakin, hieman kummastusta.
Soittelunsa soiteltuaan Mies soitti takaisin Serkulleen, ja kummasteli asiaa tälle. Eipä tämä Serkku oikein mitään osannut sanoa, vänkäsi vain vastaan että varmasti on kaikki kyllä kutsuttu mutta kun ei kelpaa niin ei kelpaa. (Rehellisyyden nimissä on sanottava, että Mies tai hänen veljensäkään eivät ole kovin paljoa viime vuosina ko. Serkun kanssa olleet tekemisissä johtuen ajatusmaailmoiden erilaisuudesta, mutta ei tässä selvästikään siitä ollut kysymys.) Serkku kertoi sanoneensa Miehen sisarusten olevan paikalla lähinnä siksi, että mekin raahautuisimme paikan päälle, niin kuin tekisimme, jos meillä olisi yhtään normaali ajatusmaailma ja jos meitä yhtään kiinnostaisi muiden hyvä mieli ja ajatukset meistä.
Miehen kerronta siitä, ettei meillä ole tällä hetkellä Kotteroa, ei auttanut asiaa tippaakaan. Serkun mielestä saisimme kyllä lainattua auton, mikäli oikein kovasti haluaisimme lähteä käymään juhlissa.
Eipä siinä sitten auttanut. Sunnuntaiaamuna B perheineen tuli noutamaan meitä kahden auton voimin. Toiseen autoon pakkautuivat porukan miespuoliset henkilöt lukuun ottamatta Vauvelia, ja toiseen autoon sitten me loput. Matka juhlapaikkaan alkoi, mutta eipä se kyllä kovin leppoisissa merkeissä sujunut. Serkku soitteli vuorotellen meille kaikille, ja aina Serkkunsa soiton jälkeen sekä Mies että B soittivat minun tai B:n vaimon puhelimeen valitellen Serkkunsa pommittamista, joka koostui jatkuvasta ”Missä te olette?”, ”Oletteko te tulossa?” ja ”Oletteko te oikeasti tulossa?” sekä ”Missä kohdassa te olette?”- kysymyksistä, joita ei lieventänyt edes tarkka jäljellä olevien kilometrien kertominen tien varressa olevien kylttien perusteella.
Päästyämme paikkakunnan rajojen sisäpuolelle Serkku luovutti ja uskoi. Niinpä sitten saavuttiin pikkuhiljaa juhlapaikan pihamaalle (joka siis oli päivänsankarin asunto) ja purkauduttiin autoista pihalle. Siinä pihalla seisoskellessamme Mies ja B päättivät vielä valistaa meitä tiedoilla siitä, että vastassa oleva Serkku olisi sitten muun muassa ärsyttävä, pikkumainen, hankala, ivamielinen, inhomielinen sekä vittumainen. Lisäksi hän oli kuulemma äärimmäisen ”hortto”, mikä tarkoittaa käytännössä fundamentalistia, joka keskittyy romanikulttuuriin. Minä ja T nauroimmekin, että kylläpä kuulostaakin houkuttelevalta.
Kuulosti tosiaan, joo. Mieli olisi tehnyt jäädä istumaan autoon, mutta eipä siinä auttanut muu kuin lähteä kapuamaan koko konkkaronkan voimin kerrostalon ylimpään kerrokseen (talossa ei tietenkään ollut hissiä) ja todeta sitten, että porukkaa ainakin kuuluu olevan paikalla, ja mahtaako ovikellon soitto sisälle saakka kuuluakaan. Aikamme oven takana seisoskeltiin, mutta tulihan se Serkku viimein aukaisemaan oven, jonka jälkeen päästiin toteamaan että sitä populaa tosiaan oli paikalla enemmän kuin lääkäri määrää.
Alku meni ihan mukavasti. Porukkaa oli todellakin, kuten jo sanottu, ihan mahdoton määrä, mutta ei se tahtia haitannut; siinä sitä puheltiin sulassa sovussa puolin ja toisin. Tarjoilutkin olivat hyvät, eikä esimerkiksi Taaperon päiväunille meneminen ollut mikään ongelma. Kaikki hoitui ja onnistui. Tai ainakin siihen saakka, kunnes vuorokauden aika alkoi muuttua iltapäiväksi ja Serkku totesi, että meidän kaikkien (siis nimenomaan meidän kahden autolastillisemme) on nyt lähdettävä käymään hänen luonaan, kun ei olla siellä käyty kertaakaan.
Tapana on, että kutsusta ei kieltäydytä, ellei jotain oikeasti pakottavaa tarvetta ollut. Koska sitä ei ollut, Mies ja B tuumivat, että lähdetään vain. Niinpä sitten mentiin, joskin B tuumi edelleen, kannattaako tämän Serkun kanssa sittenkään ruveta millekään, kun on niin hankala luonne.
Eipä se sitten yllätyksenä tullutkaan, että vaikeudet alkoivat siinä vaiheessa, kun oltiin jo jonkin aikaa oltu Serkun talossa. Me naiset lasten kanssa istuskelimme Serkun Akan kanssa keittiössä jutellen niitä näitä. Juttua tuli ihan helposti, sillä Akka, kutsutaan häntä nyt vaikka ihan vain A:ksi, tuntui ihan mukavalta ihmiseltä. Vaikka juttua riitti, sen piti välillä tauota alkaakseen taas. Siinä erään hiljaisuuden aikana kuulimme, kuinka Serkku alkoi tivata B:ltä, kuinka tämä on ottanut sekarotuisen akan itselleen, kas T kun on puoliksi valkolainen ja puoliksi romani, niin kutsuttu puolikas, siis. B tuumaili, ettei hän välitä mikä hänen akkansa on, kunhan siinä on kaikki kohdallaan. Tästähän Serkku tietenkin yltyi ja rupesi horttoilemaan, miten puolikas ei ole koskaan ihminen eikä siitä sellaista saa tekemälläkään. Puolikkaat eivät osaa tapoja eivätkä mitään muutakaan, hyvä kun hameita osaavat kantaa. B suuttui, ja silmin oli nähtävissä, että T:lle tuli paha mieli, vaikka toki tuli myös minulle; ovathan minun lapsenikin näitä ”puolikkaita”, vaikka eipä ole koskaan tullut mieleeni sillä tavoin heitä ”eritellä”. A alkoi puhua meille tyynnyttelevästi; Serkku on aina tuommoinen, teeskentelee kun on muita, ei siitä kannata välittää, älkää välittäkö. Mieskin hermostui ja tokaisi, että jos puolikkaat eivät kerran ole ihmisiä, niin hänpä sitten ottaa lapsensa ja akkansa ja kävelee ulos talosta – mitä me teemme talossa, jossa hänen lapsiaan ei pidetä ihmisinä? Serkku pyyteli anteeksi, koetti tyynnytellä hänkin pyytäen, ettei Mies käsittäisi väärin. Taisimme koko muu porukka miettiä sillä hetkellä samaa asiaa: Miten tuo sitten pitäisi käsittää?
B:n ajatusmaailman ja akan haukuttuaan Serkku siirtyi Mieheen: Miten sinäkin hyvä mies olet ottanut itsellesi kaajeennaisen, voi hyvänen aika, mitä sinä olet mennyt tekemään. Miksi sen pitää olla kaajeita, saisithan sinä mustalaisakankin. A huokaisi ja ryhtyi keittämään lisää kahvia, minä ja T vilkuiltiin toisiamme. Mies tokaisi, että edelleen voidaan tästä talosta poistuakin, jos ei kerran miellytä. Taas kerran Serkku pyyteli, ettei Mies käsittäisi väärin, hänhän vain kysyi. (Just.) Mies totesi, että hän on kyllä vaimoonsa tyytyväinen, muiden ei tarvitse ollakaan. Serkku kiirehti hyvittelemään, etteihän hän sillä sanonut, ihan hyvä ihminen tuo nainen varmaan on, vaikkei hän ymmärräkään, miksi jotkut ottavat sekarotuisia ja kaajeita akoikseen. Tai miehikseen.
Ei varmaan ole yllätys, että Mies sai tarpeekseen, tuli keittiöön ja kivahti, että nyt sitten lähdetään. Samalla tekivät lähtöä myös T ja B perheineen. Serkku esteli sanoen, ettei meidän pitäisi vielä lähteä, ja että turhaan tuosta nyt suuttuu, eikä hän millään pahalla sanomisiaan tarkoittanut, kunhan kummasteli vain.
Lähdettiin sitten kuitenkin. Kotimatka kului puidessa tapahtunutta. Kaikenlaista Serkkua sitä onkin. Kysyttäessä, ymmärränkö minä nyt, miksi Mies ei ole ollut tekemisissä Serkkunsa kanssa muuten kuin pakollisissa oloissa, vastasin ymmärtäväni.
Tuli maanantai, ja Miehen ruokatunti, jolloin hän on yleensä tavannut soittaa kotiin (tai minä hänelle) ja on juteltu siitä, miten päivä töissä ja täällä kotona on lähtenyt käyntiin. Minun päiväni ovat viime aikoina koostuneet valittamisesta; milloin on ollut häikkää kodinkoneiden ja milloin minkäkin kanssa, mutta tällä kertaa valittaja olikin Mies. Horttokaalolandiassa, tuosta ihanasta paikasta, jossa puoliromanit eivät ole ihmisiä ja me valkolaisetkin taidetaan pohjasakkaan kuulua, oli tullut sellaista viestiä (kiertoteitse) että ollaan sitten varsin nättinokkaista ja omahyväistä porukkaa. Serkku oli ilmeisestikin puhunut kotipuolessaan, että olemme suorastaan hyväksikäyttäneet hänen vieraanvaraisuuttaan, syöneet ja juoneet hänen talossaan (teimme leipiä ja joimme kahvia) ja sitten törkeästi lähteneet pois mitään ilmoittamatta kuin varkaat yöllä.
Jos Mies ei olisi ollut niin vimmoissaan, ja jolleivät nuo puheet kuulostaisi muiden romanien korvaan siltä, ettei meillä ole minkäänlaisia käytöstapoja ja että elämme kuin pellossa, ja jollei se olisi paha asia, olisin saattanut nauraa. Ihan totta; hullultahan tuo kuulostaa. Lapsellisia puheita, ja vielä sekin, etteivät ne asiat kuitenkaan noin menneet, ja se tieto on taatusti Serkulla itselläänkin. Itsehän Serkku meidät mökkiinsä kutsui, ja olisi puhunut ties mitä, ellemme olisi sinne menneet – vaikka kaipa tuo olisi ollut ihan sama, kun sitä puhetta riittää näköjään joka tapauksessa. Tikusta asiaa, ja silleen. Toisekseen – tokihan Serkulle hyvin selväsanaisesti kerrottiin, että me lähdemme nyt. Hyviä jatkoja, siunauksia tai mitään muutakaan tyypillistä lähtöhetken horinoita ei vaihdeltu, mutta kukapa sitä kovin loukkaantuneena moisia suustaan päästelisikään. (Miehen mukaan Serkku olisi pannut pystyyn melkoisen show’n, jos olisi ollut Miehen tai B:n asemassa.)
Pahinta tässä ei niinkään olleet nuo itse puheet, vaikka eipä tuo perättömien puhuminen koskaan mikään mukava juttu ole. Kuitenkin pahempaa tässä tapauksessa oli se, että puheet olivat menneet myös monen muun korviin, esimerkiksi Serkun ja Miehen yhteisten sukulaisten, muun muassa Miehen tädin ja äidin, joista ensiksi mainittu oli soittanut Miehelle haukkuen tämän erittäin hyväksi sen samaisen ruokatunnin alussa. Vaikka eihän se ruokatunti tädille riittänyt, meidän piti käydä hänellä oikein kylässäkin asiaa selventämässä, jotta Tädille tuli selväksi, miten asia todellisuudessa meni.
Ja kuulimmehan mekin puolestamme jotain; muun muassa sen, ettei Serkku ollut alun alkaenkaan ilmoittanut asiasta kenellekään meistä, ihan siitä syystä, ettei ollut huvittanut. Koska hän ei kuitenkaan ollut halunnut pahoittaa vanhempansa mieltä, hän oli kertonut ilmoittaneensa asiasta tännekin päin.
Ei tosin harmainta aavistustakaan, miksi joku tekee näin. Joku, joka on itse romani ja kulttuurissa elää, ja joka varmasti tietää, miten tiivis yhteisö romaniyhteisö on. Ihmiset puhuvat, sukulaiset ja vähän vieraammatkin soittelevat, ja puhuvat vähän lisää. Asiat selviävät kertakaikkisen äkkiä. Salaisuudet, koskivatpa ne sitten tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, eivät pysy kovin kauaa salassa, mikäli sen tietää yksikin sellainen ihminen, jota muiden asiat kiinnostavat omia asioita enemmän (ja tällaisiahan ihmisiä on maailmassa hyvin, hyvin paljon).
Kerroin alussa, että Vauveli on viihtynyt sylissä vähän turhankin tiiviisti. On sanottava, että tietysti nautin lapseni läheisyydestä ja siitä, että yleensäkin saan pitää häntä sylissäni. Tykkään sylitellä ja silitellä Taaperoakin minkä kerkeän. Mutta tämä Vaihe, mikä Vauvelilla on nyt menossa, on hieman… ikään kuin jonkin verran turhauttava. Vauveli on siis alkanut huomata, ettei äiti olekaan ihan koko ajan läsnä leikkien ja hassutellen ja sylissä pidellen, vaan äiti tekee myös muita asioita ja askareita, esimerkiksi siivoilee, touhuilee Taaperon kanssa ja laittaa ruokaakin. Välillä Vauveli makoilee siis puuhamatollaan, välillä istuskelee sitterissä ja välillä on isänsä sylissä – mutta yhteistä näissä tilanteissa on se, ettei mikään muu kuin äiti tahdo kelvata. Armoton huuto alkaa, jos poistun Vauvelin näköpiiristä, lapsi pitäisi ottaa joka paikkaan mukaan. Ikään kuin minussa roikkuisi takiainen, vaikkakin ihana sellainen :) Toki Vauveli hetken aikaa hermoiltuaan rauhoittuu, mutta välillä se rauhoittelu tuntuu olevan tosiaankin työn ja tuskan takana. Kuuluu tietysti Vauvelin kehittymiseen, mutta saa kai sitä silti olla edes pikkiriikkisen turhautunut ;)
Meidän Kotterokin on edelleen korjaamolla. Minulle ei ole edelleenkään paljastunut, mikä siinä hemmetin romussa oikein on vikana, mutta varmaa on, että autoa ei ole edelleenkään korjattu aikataulun mukaan. Meidänhän siis piti saada se jo, mutta kas kummaa, kuljemme edelleenkin apostolin kyydillä. Liikunta tekee ihan hyvää, säästää luontoa ja muistaapahan tässä taas olla kiitollinen Kotterosta, sitten kun sen joskus käyttöön saamme, mutta onhan tämä nyt tympeää.
Satanut täällä on monta päivää, ja tämänkin päivän vettä on tullut kuin sieltä itsestään. Koiraa on ollut suoranainen ilo käyttää lenkillä (vaikka ei tuo joka sään koirakaan kyllä kovin mieltynyt vaikuttanut tuohon vallitsevaan ilmaan olevan) ja muutenkin ulkona asioida. Vaikka onhan se nyt myönnettävä että ollaan lusmuiltu täällä sisällä (siis minä ja lapset, Mieskin on kyllä kuulemma saanut urakoida hallissa) minkä vain suinkin ollaan pystytty. Kotteron puutteessa tosin käytiin koko perheen voimin käveleskelemässä kauppareissulla, ja täytyy sanoa, ettei se mikään riemukkuuden huipentuma ollut. Helmat kastuivat, sotkeentuivat hiekkaan – ja kuinka ollakaan, pieksivät koipeni kipeiksi. Siinä vaiheessa, kun kotiin päästiin, hame taisi olla läpimärkä. Ei auttanut paljon sateenvarjo, vaikka sillä lähtöhetkellämme Miehelle elvistelinkin; onhan meillä tämä, ei me mihinkään kastuta. Eikä olla sokerista. (Tulihan se toki tuolla todistettuakin, ettei olla.) Onneksi sentään Vauvelin ja Taaperon ikiomassa menopelissä on sateensuoja, säästyivätpä he sentään tältä mahtavalta syyssäältä.
Tilasin uuden hameenkin. Vitsit, että sormeni syyhyävät kun ajattelen niitä iltoja, joina on ollut mahdollisuus keskittyä ihan vain ompeluun (tosin niitä on aika vähän nykyään). Aika ei nyt vain riitä suuritöisemmille ompelutöille, ja varmaan hameen valmistukseen kuluisi näillä ompelutuokioiden järjestämismahdollisuuksilla vaikka kuinka kauan. Varmempaa on siis tilata valmiina ja toivoa, että vaate valmistuu nopeasti. Tänä syksynä – tai jo pidemmän aikaa on ollut – muodissa ns. kristalli- ja kivikankaat, jollaisen minäkin hameeseeni valikoin. Nämä kankaat ovat sellaisia, ettei yläkankaan ja sametin välistä kivinauhaa tarvita välttämättä ollenkaan – joissain tapauksissa nauhan lisääminen saattaa näyttää täysin yliampuvalta tai hieman hassultakin – mutta tähän hameeseen päädyin valikoimaan näyttävän nauhan, sillä tämän kyseisen hameen tarkoitus on päätyä parempien hameiden joukkoon ja pidettäväksi muun muassa tulevana Jouluna.
Mutta se näistä, jatkan juttua taas huomenissa, sillä kello on taas liikaa.]]>2012-10-05T23:48:01+03:002019-09-23T01:05:27+03:00https://hiemanerilainenblogi2.vuodatus.net/lue/2012/10/kuluneen-viikon-ajaltaNeitiElokuuhttps://hiemanerilainenblogi2.vuodatus.net/<![CDATA[Vihaisen akan viikonloppu]]>
Niin, meiltä siis hajosi auto justiinsa sopivasti näin sadepäivien kunniaksi. Tai jos tarkkoja ollaan, niin onhan se ollut jo hajalla pari päivää. En tajua autoista niin paljoa, että osaisin sanoa, mikä siihen tuli, mutta ei sillä ajamaan pysty kuitenkaan. Mies, serkkuni, toinen serkkuni, serkkuni mies, Miehen veli, Miehen toinen veli, isäni, Miehen eno sekä Miehen siskon mies kävivät kaikki katsomassa Kotteron läpi, mutta eivätpä he sille mitään osanneet tehdä. Sanoivat vain, että ”Joku tässä nyt kyllä on, mutta kannattaa viedä korjaamoon.” Näinhän se tietysti onkin, vaikka tällä hetkellä kyllä ottaa hattuun kyseinen autokorjaamokin aika raskaasti.
Lupasivat nimittäin Kotteron valmiiksi perjantaille, mutta siinä vaiheessa, kun menimme Kotteroa innoissamme (tai ainakin minä olin innoissani) hakemaan, meille sanottiinkin että valitettavasti auton korjaamista joudutaan odottelemaan ainakin tiistaille saakka. Ymmärränhän minä tietysti, ettei kaikki mene aina ihan kuin elokuvissa, mutta kyllä se silti jotenkin ärsyttää.
Vaikka jos rehellisiä ollaan, tällä hetkellä tuntuu ottavan aivoon vähän niin kuin kaikki.
Tyyppi numero kolmonen kävi sieltä pesukoneliikkeestä meillä, ja totesi, että koneessa ei ole mikään vikana, ”Tällaista pientä kiusaa tämä kone vain tekee, kyllä se siitä lähtee toimimaan” tuo suuri mestari totesi, ja paukautti konetta kämmenellään vielä varmemmaksi vakuudeksi. Yritin inistä vastaan, mutta kun ei siinä kerran ole mikään niin ei sitten. Onhan tuo tosin nyt toiminut ihan normaalisti, mutta eipä me kyllä Miehen kanssa sitä koneen temppuilua kuviteltukaan, eikä tuollainen käsittääkseni kuulu minkään pyykkikoneen normaaliin toimintaan, että…
No, toistaiseksi ollaan nyt pärjätty koneen kanssa (taas vaihteeksi) ihan hyvin, eikä ongelmia ole nyt esiintynyt, kuten jo sanoinkin. Mies sai kuitenkin minut vakuutettua siitä, että mikäli näitä ongelmia vielä esiintyy ja mikäli koneessa ei edelleenkään ole mikään, me ostamme uuden koneen. Tietysti on toivottavaa, ettei se tilanne tule vastaan ihan heti…
Hmm – jospa lakkaisin valittamasta välillä ja kertoisin teille jostain mukavasta? ;) Vaikkapa siitä, että mystinen korttikirjeen lähettäjä paljastui yhdeksi lähistöllä asuvaksi naisihmiseksi. Sama henkilö oli muistanut koko korttelin taloja (näitä ei tässä ihan hirveästi ole) suunnilleen samanlaisella paketilla, viereisellä tontilla asuva naapuri kertoi. Että kaipa se sitten oli hän, joka meitäkin muisti. Oli kyseinen rouva puhellut jollekin toiselle naapurille halunneensa ilahduttaa lähistöllä asuvia ihmisiä tällaisella pienellä lähetyksellä, ja samalla säästää meidät/heidät mm. joulukorttien ostamisen vaivalta. Kyseinen rouva on sellainen likemmäs seitsemänkymppinen, vähän semmoinen hassu, mutta mukava, pullantuoksuinen mummeli. Tätä en kyllä ihan heti olisi arvannut, ja enpä oikeastaan olisi voinutkaan, kun nuo tämän paikkakunnan sisällä lähetettävät kirjeet leimataan reilun sadan kilometrin päässä. Täytyykin kiittää tuota vanhaa rouvaa sitten kun taas tavataan.
Vauvakin pyrkii pystyyn. Kun häntä nostaa istumaan, hän pynnää väkisellä itsensä seisovaan asentoon ja hihkuu vain. Eipä sitä kyllä oikein näin pientä vauvaa taida uskaltaa seisottaa, eikä kyllä ole vielä tarviskaan, eihän tämä pirpana osaa vielä kunnolla istuakaan. Vähän vissiin kiire pienellä.
Minäpäs lähden nyt paarustamaan lähikauppaan – ja tuonne ihanaan vesisateeseen – ja jatkan taas paremmalla ajalla.
Ps. Mitäs teidän viikonloppuunne kuuluu?]]>2012-09-29T19:22:01+03:002019-09-23T01:05:30+03:00https://hiemanerilainenblogi2.vuodatus.net/lue/2012/09/vihaisen-akan-viikonloppuNeitiElokuuhttps://hiemanerilainenblogi2.vuodatus.net/<![CDATA[Oletteko jo kuulleet? ]]>
Muistatteko Romanittaren blogin?
Hänellä on uusi, aktiivinen blogi, jota hän pyörittää täällä Vuodatuksessa. Kannattaa käydä lukaisemassa. Mielenkiintoisia ajatuksia romanikulttuurista, romaninaisen kertomina. Kenties jatkoa seuraa myös aiemman blogin hyvin asialliseen faktatietoon romanikulttuuriin liittyvistä asioista.]]>2012-09-27T19:00:01+03:002019-09-23T01:05:34+03:00https://hiemanerilainenblogi2.vuodatus.net/lue/2012/09/oletteko-jo-kuulleetNeitiElokuuhttps://hiemanerilainenblogi2.vuodatus.net/<![CDATA[Syksy tuo... mielenkiintoista postia]]>
Tietenkään en sitten huonomuistisuudessani tajunnut, että uusiakin pitäisi ostaa, vaikka kaupassakin kävimme. Vaikka hetkinen, onhan meillä edelleen tietysti liesituulettimen valaisin sekä tiskipöydän yhteyteen liitetty valaisin – niillä kyllä hoitaa pakolliset asiat.
Meille tuli muuten eilen erittäin mielenkiintoista postia. Laatikossa oli suuri, topattu kirje, jossa oli minun ja Miehen nimi päällä. Ihmettelin, sillä mitään emme olleet – tietääkseni – tilanneet, ja aukaisin kirjekuoren nähdäkseni, että siellä oli joukko erilaisiin tilanteisiin tarkoitettuja postikortteja. Siis joulukortteja, ystävänpäiväkortteja, syntymäpäiväonnittelukortteja, pelkkiä onnittelukortteja, yksi ”Parane pian!”- kortti ja maisemakortti, johon oli kuvattu Suomen kesää sinisine järvineen ja vihreine koivuineen.
Vähän hämmästyneenä siinä sitä kirjekuorta sisältöineen katselin. Sisältö oli todella mukava, sillä ainahan kortteja tarvitaan, mutta hieman ihmetyttää. Kuka kumma meille on moisia tyhjiä kortteja lähetellyt ja minkä ihmeen vuoksi? Eipä ole ollut kenenkään kanssa puhetta korteista, mitään ei pitäisi olla tulossa mistään,… Lähettäjän henkilöllisyys ei selvinnyt edes käsialaa katselemalla ja miettimällä.
Tästä on pikku hiljaa siirryttävä aloittelemaan päivää, mutta ehkäpä se arvoitus vielä tämän päivän aikana ratkeaa?]]>2012-09-26T06:10:01+03:002019-09-23T01:05:37+03:00https://hiemanerilainenblogi2.vuodatus.net/lue/2012/09/syksy-tuo-mielenkiintoista-postiaNeitiElokuuhttps://hiemanerilainenblogi2.vuodatus.net/<![CDATA[(Koti)myrkytyksen oireet]]>Mistä tunnistaa väsyneen tai mökkihöperön alun? Omakohtainen kokemukseni tästä on seuraavanlainen:
1) Jätät avaimet oveen. Noin miljoonatta kertaa. Tarpeen tullen niitä ei sitten tietenkään löydy.
2) Puhut ystäväsi kanssa puhelimessa sitä korvalla pidellen ja ihmettelen samaan aikaan suureen ääneen miehellesi, että missä se hemmetin puhelin taaaas on.
3) Olet tottunut kantamaan sylissäsi lähinnä lapsia. Eräänä kauniina päivänä kannat sylissäsi suurensuurta, pukinkonttiin menevää pehmolelua, ja huomaat puhuvasi sille: ”Menet sitten tuonne vaatehuoneeseen, paketoin sut sitten lähempänä Joulua.” Huomaat erehdyksesi, ja hirnut yksinäsi. Kehtaat vieläpä kertoa asiasta muillekin, jotka puistelevat päätään toisiinsa surullisina katsoen – kaheli mikä kaheli.T
4) Teet mm. seuraavia asioita:
Heristelet tuttia miehesi suun edessä. Ihmettelet, miksei kelpaa.
Ojennat tuttipulloa kohti koiraa. Ihmettelet taaskin, miksei kelpaa, miksei se juo, onkohan se sairas. Tajuat, että oho, sehän on koira.
Heräät unestasi, kurottaudut ottamaan tutin/valmiiksi täytetyn tuttipullon, tökit sillä lapsen korvaa ja murahtelet, että mikä nyt taas on. Räpellät lampun kanssa ja huomaat, että kyseessä ei suinkaan ole lapsen suu vaan korvakäytävä.
Meinaat välillä hörpätä tuttipullosta itsekin, kunnes huomaat, että kaikki ei ole ihan niin kuin pitäisi. Et tosin ihan heti huomaa, mistä voisi olla kyse.
5) Puhut itsestäsi äitinä omien pikkuistesi lisäksi muun muassa naapurinlapsille, sukulaisten lapsille, miehellesi sekä eräälle tietyssä virastossa puhelimeen vastanneelle henkilölle. Menee aina hetki, ennen kuin edes tajuat mokaasi.
6) Unohdat kesken lauseen, mitä olitkaan sanomassa.
7) Meinaat laittaa roskiin mm. seuraavat asiat:
Pyykit (sekä likaiset että vastapestyt)
Tuttipullon
Tutin
Puhelimen
Kaukosäätimen
Kameran
Tosin tajuat erehdyksesi viime hetkellä.
8) Meinaat myöskin...
Laittaa likaisen vaipan vaatekaappiin
Laittaa likaisen vaipan jääkaappiin (olet jo avaamassa jääkaapin ovea)
Et muista omaa ikääsi. Etkä sukulaisuussuhdettasi omaan mummoosi, joka on joutunut sairaalaan, ja jolle soitat. Kysyttäessä, oletko omainen ja mitä sukua olet, vastaat että ”Hetkinen… olenkos mä nyt sitten pojantytär, niin siis, lapsenlapsi olen.”
Miehesi, lastesi ja lemmikeidesi nimet menevät keskenään sekaisin. Puhelet miehelle kuin imbesillille, että ”Tuus nyt keittiöön, täällä on sulle iltapalaa. Mennään sitten pesulle, juomaan mammaa ja paapaamaan”. Huudat koiralle miehesi nimeä käyttäen, että nyt loppu se kirputtaminen tai nyt perkele pois sieltä pureskelemasta.
…Lähdet koiran kanssa lenkille – ilman koiraa. Kävelet jonkin matkaa, kunnes huomaat, että jotain puuttuu.
…pyykit koneeseen ja koneen päälle. Paitsi ettet oikeasti laittanut pyykkejä koneeseen, se pyörii tyhjänä. Pyykit lojuvat nenäsi edessä.
…Hyssyttelet ostoskärryjä kuin nukuttaisit vauvaa vaunuissa.
…Sanot ”Heippa” sanan sijasta ”Hyvää yötä”, vaikka mitä kirkkain päivä on meneillään.
Lykit tyhjiä vaunuja edestakaisin, vaikka vauva nukkuu omassa sängyssään/jossain muualla kuin vaunuissa. Et tajua mokaasi, ennen kuin joku huomauttaa siitä sinulle.
Shoppailureissun jälkeen lähdet autollesi, kunnes tajuat, että joku on vienyt sen avaimineen päivineen. Soitat miehellesi, joka muistuttaa, että lähdit kaupungille kävellen.
Vaihtoehtoisesti kauppareissun jälkeen kävelet autolle, lastaat tavarat kyytiin ja tajuat, että lapset ovat unohtuneet kauppaan. Kumpaakaan lasta ei löydy mistään, kunnes huojentuneena muistat heidän olevankin isänsä kanssa.
Jätät jääkaapinoven auki.
Kysymykseen ”Minkä ikäinen” vastaat lapsesi iän sijasta oman ikäsi, vaikka vastaus olisi oikeastaan aika ilmeinen.
Sovitat avainta väärään autonoveen.
10) Teet toki myös lukemattomia muita asioita, mutta koska olet sekä liian väsynyt että mökkeytynyt, et muista niistä puoliakaan. Hyvää huomenta ;)
t. N, joka kaikesta törttöilystään huolimatta haluaa korostaa suurimmaksi osaksi nauttivansa tämänhetkisestä tilanteesta :) ]]>2012-09-25T06:10:01+03:002019-09-23T01:05:39+03:00https://hiemanerilainenblogi2.vuodatus.net/lue/2012/09/koti-myrkytyksen-oireetNeitiElokuuhttps://hiemanerilainenblogi2.vuodatus.net/<![CDATA[Tapahtuipa tänään]]>
Joo. Saatiin lapset suhteellisen helposti yöunillensa ja aloin vielä pestä pyykkiä. Innokkaana pyykkärinä ajattelin, että pesen kaikki kolme, pakollista koneellista pois heti samana iltana, jotta ne ovat sitten valmiina seuraavaa päivää varten.
Siinä vaiheessa, kun aloin ekaa koneellista tyhjentämään, huomasin, että matkassa oli jokunen mutka. Pyykit olivat litimärkiä, kone oli siis lingonnut ne mutta ei jostain syystä poistanut vettä. Kohautin olkapäitäni ja tyrkkäsin pyykit takaisin koneeseen säätäen koneen samalla linkoamaan pyykit hetimmiten uudestaan.
Toisen linkousyrityksen jälkeen otin töpselin pois seinästä. Ajattelin, että kyllä se kone taas alkaa toimia, näinhän se on tehnyt ennenkin – mutta unen näit! Siellähän ne perkeleen pyykit lilluivat viilenneessä, jo kylmähkössä, vedessä märkinä kuin saavissa uitetut.
Näppäränä naikkosena aloin kiroillen tyhjentää nukkasihtiä, mutta sieltä tulleen nukan määrä oli niin minimaalinen, ettei kyse voinut olla tuostakaan.
Kokeilin jääräpäisesti yhä vain uudelleen saada pyykkini sekä lingottua että vedet poistettua – ja yhtä härkäpäisesti kone kyllä linkosi, mutta jätti edelleen vedet koneen sisälle.
Alkoi kieltämättä ottaa aika pahasti pannuun, ja suksinkin siitä savu korvista nousten valittamaan asiasta Miehelle. Mies siinä sitten tarkasti nukkasihdin, sekä kaikki mahdolliset letkut ja putket jotka ei-ammattilainen mutta jostain jotain ymmärtävä ihminen nyt yleensä pystyy tarkastamaan. Mistään ei löytynyt tukosta, ja koska muuton yhteydessä luovuttiin kuivausrummusta syystä, ettei koettu ihan oikeasti tarvitsevamme sitä, ei siinä auttanut muu kuin laittaa pyykkiteline kodinhoitohuoneeseen, jossa on yleisesti ottaen lämpimämpää kuin muualla asunnossa.
Nukkumaan paineltiin sadatellen vuorotellen, että meillä on hitto soikoon tuliterä, kahdeksansadan euron pyykkikone, joka on alle vuoden käytön jälkeen mennyt rikki – mitä helvettiä?!
Aamukuudelta pyykit olivat kuivuneet sen verran, että osaa niistä olisi saattanut luulla vastalingotuiksi ja koneesta otetuiksi. Mies lupasi kellon edettyä soitella paikalle jonkun röörireiskan katsomaan, missä vika piilee – ja ellei vikaa löytyisi, niin jonkun pesukoneen korjaajankin.
Puoli yhdeksältä ovellemme pamahti putkimies, joka oli äreä kuin persiiseen ammuttu karhu. Opastin hänet oikopäätä pääkallopaikalle, ja kertasin samalla vielä tilanteen. Murahdellen ja ynähdellen tuo vihainen mies rupesi toimiinsa. Minä, joka olen tässä vuosien varrella tottunut siihen, että ihmisten huonot päivät saattavat kostautua jollain tavalla minulle tai meille – ja tarkoitan nyt tässä tapauksessa tietenkin minua ja Miestä, en sentään lapsia – epäilin, että Mr Murahtelijan ärtymys johtui jotenkin minusta. Epäilykseni kuitenkin kumottiin aika nopeasti, sillä putkimies alkoi melko leipääntyneeseen sävyyn kertoa siitä, millainen hänen edellinen asiakkaansa oli ollut, ja kuinka kauan siinä hommassa oli mennyt. Lisäsipä se putkimies vielä purkauksensa perään senkin, että ”Se sun ukkoskin soitti mulle jo puoli kahdeksalta, ei pitäisi perkele olla töissä siihen aikaan kun on puoli yötä huhkinut. Vaikka syytön kai sinä siihen olet.”
Päätin ymmärtää miekkosen mörähtelyjä ja tarjosin hänelle vielä kahvitkin. Siinä kahvikupin äärellä se mies sitten rupesi kummasti piristymäänkin, ja pois lähtiessään vaikutti jo huomattavasti ulospäin suuntautuneemmalta ja lähestyttävämmältä henkilöltä kuin se tänne tullut murjottaja.
Putkimiehestä tuli siis uusi mies – mutta pesukoneen mysteeri ei ratkennut, vika ei ollut missään sellaisessa, mille putkimies olisi voinut mitään tehdä. Arvata saattaa varmaan ihan sanomattakin, että kupoliin otti edelleen.
Kiukkua kihisten ja yksinäni pihisten lähetin Miehelle viestin, jossa kerroin, että putkimieheltä ei oltu saatu tällä kertaa mitään muuta kuin lasku. Pian Mies soittikin ja kertoi soittaneensa liikkeeseen, josta oltiin kyseinen pyykkikone ostettu. Joku sieltä kuulemma tulisi ihan pian katsomaan konetta.
Kiukusta kihisten ja itsekseni tuhahdellen marmatin, että varmaan joskus viikon kahden päästä voi tullakin. Ei siellä että tuolta paikasta olisi kielteisiä kokemuksia, mutta joissakin tapauksissa korjaajaa on saatu odottaa pidemmänkin aikaa.
Tänään ei nyt ollut sellainen päivä, ja korjaaja tuli melko sutjakkaasti. Kerroin jälleen kerran ongelman sekä toimenpiteet, jotka sen korjaamiseksi oli tehty. Korjaajapoika pyöritteli päätään, tuumaili osasiko asialle tehdä mitään, mutta lähti sitten kuitenkin katsomaan pesukonetta. Jonkin aikaa tuumailtuaan hän totesi, ettei saa tehtyä koneelle yhtään mitään, kaivoi puhelimen taskustaan ja sanoi soittavansa työkaverilleen, joka kuitenkin luultavasti osaisi. Puhelun jälkeen korjaaja ilmoitti, että työkaveri tulee katsomaan konetta, ja tekee sille jotain. Kysäisin – turhaan – että vikako siis on koneessa. Ei kuulemma tietoa – mutta kyllä se työkaveri vian selvittää.
No, eipä selvittänyt. Kysyessäni, löytyykö sieltä mitään, vastasi tämä uusi, edellisen klopin puolijumalana pitämä mies, ettei ole aivan varma. Siinä vaiheessa, kun tämäkin tyyppi alkoi kaivella puhelinta taskustaan soittaakseen työkaverilleen, jaksoin vielä toivoa, että pesukone tulisi tämän päivän aikana kuntoon. Kaiffari siellä puhelimen päässä ilmoitti pettymyksekseni, että koska on perjantai, pesukoneen korjaaminen siirtyy ensi viikolle, joko tiistaille tai keskiviikolle. Kyselin, eikö hommaa voisi mitenkään hoitaa aikaisemmin, mutta kiirettä kuulemma piisaa.
En voi sanoin kuvailla, miten paljon enemmän rupesi kyrsimään, mutta koska pesukoneen korjaaminen tämän vuorokauden puolella alkoi näyttää täysin mahdottomalta, jätin toiveajatteluni sikseen ja siirryin sen sijaan miettimään, missä ihmeessä saisimme lopun pyykkivuoren selviteltyä. Onhan täällä tietysti itsepalvelupesulakin, mutta jotenkin… en tiedä, se ei tuntunut hyvältä ratkaisulta.
Mies sen ongelman tosin sitten töistä tultuaan ratkaisi. Epähuomiossa hän ei muistanut koneen olevan epäkunnossa ja laittoi pyykit sisälle. Yllätykseksemme pyykit olivat pesuohjelman päätyttyä puhtaita ja normaalin kosteitakin – eivät siis litimärkiä, kuten aiemmin. Naureskelin, että ilmeisesti ne epävarmat korjaajat olivat sittenkin onnistuneet tuolle koneelle jotain tekemään. Lienee kuitenkin paras, että konetta ainakin vilkaistaan sitten tiistaina tai keskiviikkona tai milloin numero kolmoselle sitten sopiikaan.
Juu. Asioiden alettua rullata varsin mukavalla tavalla ajateltiin sitten lähteä kauppaan ostamaan tarvittavia ruoka-aineita. Kotiin tultuamme päivittelimme, miten ihmeessä nuo viemärit voivatkin haista tuolla lailla – kunnes huomattiin, että olohuoneen matolla on mitäs muutakaan, kuin koiran ripulikakat, joista ei ollut vielä puolitoista tuntia sitten tietoakaan.
Läjää siivoillessani koira teki tepposensa uudelleen ja kodinhoitohuonetta kohti sai luvan lähteä toinenkin matto. En oikein tiennyt, itkeäkö vai nauraa, ja lisäksi huoli koirastakin alkoi painaa. Mitään tavallista kummempaa se ei ole käsittääkseni syönyt eilen eikä tänään, eikä kodissakaan ole mitään sellaista, mitä se olisi voinut suuhunsa laittaa ja sen takia sitten saada ripulikohtausta.
Koetin antaa koiralle juustoa, mutta siitä ei suurta apua ollut. Lisäksi koira on tähän mennessä saanut keitettyä riisiä, riisivettä sekä tavallista vettä. Uponnut on kyllä, mutta ei vain pysy sisällä. Koiraparka.
Tähän mennessä koira on ripuloinut viisi kertaa. Vitsit alkaa olla jo vähissä, mutta koska koira vaikuttaa muuten ihan hyvävointiselta ja omalta itseltään, niin koetetaan elätellä toivoa siitä että ripuli talttuisi viimeistään huomenna. Jollei niin käy, niin kaipa se on tuo koirakin kuskattava eläinlääkärin vastaanotolle.
Desinfiointiaineet täällä on olleet ahkerassa käytössä, ihan jo koiran itsensäkin kannalta.
Täytyykin lähteä tästä Vauveli syöttelemään, palailen myöhemmin kertomaan lisää tämän päivän edesottamuksista. ]]>2012-09-21T18:00:01+03:002019-09-23T01:05:41+03:00https://hiemanerilainenblogi2.vuodatus.net/lue/2012/09/tapahtuipa-tanaanNeitiElokuuhttps://hiemanerilainenblogi2.vuodatus.net/