Maanantai-iltana olin niin poikki kaikesta touhuamisesta, etten jaksanut kirjoittaa sanaakaan. Mistä sitä aloittaisi?

No. Eilen ennen tiettyä välikohtausta Vauvan kanssa käväisin kaupungilla asuntoasioiden merkeissä. Ensiksikin on muistettava valittaa siitä, että jouduin odottelemaan ensi töikseni puoli tuntia, jotta pääsin edes kertomaan sihteerille asiaani. Tämän jälkeen odottelin vielä tunnin lisää päästäkseni itse asiaa hoitavan henkilön puheille, koska tämä ”puhui puhelimessa tuossa huoneessaan”. Sittemmin tosin paljastui, että sihteeri oli erehtynyt, eikä kyseinen henkilö todellakaan ollut huoneessaan, vaan aivan jossain muualla. Tämä siis tuli ilmi siinä vaiheessa, kun ko. nainen käveli jostain huoneensa ovelle, ja kysäisi, olenko asuntoasioissa liikkeellä, kun kerran siinä huoneen ympärillä päivystän.
Viimein huoneeseen päästyäni totesimme yhdessä, että tämän kuun osalta kaikki sopivat vaihtoehdot olivat jo menneet. Ei me nyt kyllä mihinkään yksiöönkään haluta ahtautua edes väliaikaisesti, vaan muuttaa sitten ihan kokonaan, toivottavasti useammaksi vuodeksi, johonkin sopivan kokoiseen ja hyväkuntoiseen asuntoon. Ensi kuusta nainen ei sitten vielä osannut sanoa mitään. Käski tulla käymään uudelleen likempänä Joulua, arveli silloin tietävänsä hieman paremmin. Toivottavasti tietää.
Eihän tässä mitään hengen hätää ole, ja puhuttiinkin Miehen kanssa, että kyllä tässä voidaan asua niin kauan kuin on tarvis – mutta totta kai tällaisesta hollituvasta ennemmin muuttaa pois mahdollisimman nopeasti paikkaan, jossa ovet eivät käy yötä päivää..
Meillä valvottiin taas viime yönä kohtuullisen myöhään. Kello taisi olla kolme, kun Vauva päätti ottaa ja nukahtaa. Aamulla ennen Miehen töihin lähtöä vuokraisäntä oli taas ovella, tosin tällä kertaa huuteli vain tuulikaapin puolelta, että ollaanko siellä hereillä. Sanoi tulleensa ”vain tervehtimään” kun on itse lähdössä asioille. Nyökyteltiin siinä vain Miehen kanssa unenpöpperöisinä, mutta jälkeenpäin aivotoiminnan alkaessa olla suht. normaalia rupesi jo ihan huvittamaan. Kuka lähtee ”asioille” puoli kuudelta aamulla? Ainakaan eläkkeellä oleva ihminen…
Päivemmällä se sitten otti ja sulatti. Siis lunta. Ei kaikkea, mutta ihan tarpeeksi, jotta kävely vaunujen kanssa on raskaampaa ja jalat kastuvat joka käänteessä. Tämä on vaihe, jota inhoan talvessa – ja keväässä. Jäätyy, sulaa, jäätyy, sulaa… eikä oikein osaa päättää, mitä nyt oikein tapahtuisi. Talvisin lopputulos tietysti yleensä on jäätyminen, keväällä taas pitkällinen sulaminen. Saapa nähdä, miten tänä talvena käy; eräs ihminen väitti, että tänä talvena ei sitten taatusti tule paljoa lunta, koska vuotuinen sademäärä on jo nyt siinä ja siinä pisteessä. En osaa sanoa mitään, sillä en tiedä vuotuisista sademääristä mitään.
Joka tapauksessa oli yhtä tuskaa työnnellä vaunuja poliisilaitokselle, kas kun päätettiin sittenkin tehdä se rikosilmoitus. Aluksi oltiin ajateltu jättää koko asia sikseen, mutta tämänaamuinen sai meidät ajattelemaan toisen kerran; ihan totta, vaikka vuokraisäntä ei tästä eteenpäinkään olisi tullut tuulikaappia peremmälle, niin hänhän saattaisi tehdä sitä vaikka joka ikinen päivä siihen saakka, kunnes muutetaan tästä pois (joka saattaa olla pahimmassa tapauksessa vaikka joskus puolen vuoden päästä). Niin että nähtiin sitten parhaimmaksi ratkaisuksi antaa tämä asia Poliisin selvitettäväksi, kaipa ne siellä tietävät, mitä tekevät. Ainakin minun kanssani jutellut poliisi oli ymmärtäväisen oloinen, ja tuumi, ettei tilanne voi tuollaisenakaan jatkua – kysehän on kotirauhan rikkomisesta, vaikka kuinka omistaisikin talon.
Takaisintulomatkalla teki taas mieli heittää vesilintua koko loskakeleillä, mutta satuinpa näkemään vielä hankalammassa tilanteessa olevan ihmisen; naisen, jolla oli tuplarattaat sekä kaksi suurikokoista koiraa, jotka veivät tuota naista kuin pässiä narussa suoraan ojasta allikkoon – tai ainakin sinne lumihangen puolelle. Eipä näyttänyt tuollakaan naisella kovin hauskaa olevan. Lupasin siis itselleni, että keskityn loppumatkan positiivisempiin ajatuksiin… ja keskityinkin, mutta jalkojen kastuessa rupesi taas hieman tympimään.
Miehen tultua kotiin lähdimme sitten käymään hieman kylässä ja ostoksilla, mistä tulikin mieleen, että osa joulukonvehdeista on edelleenkin ostamatta! Täytyypäs laittaa ihan muistiin, että ne tosiaan tulee ostettua… vaikka onhan sitä terveellisempääkin syötävää.
Viime aikoina on taas tapahtunut kaikenlaista, ainakin mikäli uutisia on uskominen. Esimerkiksi eräs keravalainen isä oli marssinut kouluun ja lyönyt poikansa koulukiusaajaa. Ymmärrän tuohtumuksen oman lapsen puolesta, mikäli kiusaaminen on jatkuvaa, eikä sitä vaikuteta saavan kuriin. Kuitenkaan en ymmärrä sitä, että aikuinen mies käy lapsen päälle, sen kummemmin kuin kenenkään muunkaan, tietenkään. Aikuisenhan nimenomaan pitäisi pystyä toimimaan esimerkkinä ja koettaa hoitaa asia muulla tavoin – asiallisesti ja väkivallattomasti. Mutta, meitä on moneen junaan. Toivottavasti poikaa ei nyt tuon takia kiusata entistä enemmän.
Sitten vielä politiikasta, kuitenkaan sen kummemmin kantaa ottamatta: Katselin tänään televisiosta jotakin ohjelmaa (olisiko kyseessä kenties olleet ihan Uutiset, vaiko Ajankohtainen kakkonen?) jossa oli ote Timo Soinin pitämästä paatoksellisesta puheesta eduskunnassa. Kesken tulikivenkatkuisen paasaamisen eurosta, purskahdin jostain syystä raikuvaan nauruun – ikään kuin en olisi koskaan parempaa näytelmää nähnytkään. Mies oli syömässä, mutta tuli kummissaan katsomaan, mikä tiriseminen olohuoneesta kuuluu. Minähän se vain, vaan onhan tuo politiikka toden totta välillä melkoista show’ta ja näytelmää, ei kai sitä voi kieltää…
Valitan vielä sen verran, että ottaa päähän nuo aiemman postauksen kuvat – niiden piti olla oikean kokoisia, mutta eivätpä näköjään ole, ja tuossa alempana se tulos sitten näkyykin. Vaan antaa olla, minä lähden nyt unten maille, ja korjailen asiaa huomenna, mikäli tunnen siihen tarvetta. Hyvää yötä!