Viikonloppuna leivoin kyllä ihan urakalla. Aloitin joulutortuista, joita valmistin kahdella täytteellä; puolet luumuhillolla ja puolet omena-kanelimarmeladilla, joka muuten on aivan taivaallisen makuista. Torttujen tekeminen sinänsä onnistui ihan hyvin, mutta jostain syystä tulin laittaneeksi niihin aivan liikaa marmeladia, josta seurasi, että suurin osa tortuista aukesi uunissa. Valmiina ne eivät siis kovin esteettisen näköisiä olleet, mutta makunsa puolesta kyllä ihan omia, suussa sulavia, itsejään. Tortut kyllä ovat kadonneet parempiin suihin melkeinpä joka ikinen, siispä tällä viikolla on vielä värkkäämistä edessä…
Torttujen jälkeen siirryin pipareihin, joita paistelin neljä pellillistä. Meinasin ostaa kaupasta kaveriksi Dr. Ötkerin sokerikuorrutetuubin, mutten sitten ostanutkaan, vaan päätin toistaiseksi olla koristelematta piparkakkuja mitenkään erityisesti. Hyviltä nuo kuitenkin näyttävät ilman koristelujakin, ja kuulemma maistuvatkin – jos koe maistajia on uskominen.
Tämän jälkeen oli sitten pidettävä pikku tauko, ja könyttävä hetkeksi nukuttamaan Vauvaa. Tosin hetki venyi pariksi tunniksi, koska Vauvahan ei halunnut nukkua. Hän vain jutteli iloisesti ja pyöriskeli ympäriinsä, koettipa kiipeillä ylitsenikin. Välillä hän nousi konttausasentoon ja keinutteli itseään, kuin olisi liikkeelle lähdössä… :-) Myöhemmin Vauva kuitenkin nukahti, ja sain nostettua hänet omaan sänkyynsä uneksimaan, jonka jälkeen jatkoin taas leipomisurakkaa maustekakulla.
Itse taikinan tekeminen menikin ilman mitään takaiskuja, mutta siinä vaiheessa, kun kakku oli jo valmis ja ryhdyin sitä kumoamaan, koin pettymyksen. Kakun päällysosa oli tarttunut vuokaan kiinni, ja kakku tavallaan repesi muutamaan osaan. Siinä tympääntyneenä tajusin tehneeni virheen; olin toki voidellut vuoan, mutta jauhottamisen olin unohtanut – ja tulos oli sen mukainen. Hyvältä kyllä maistui, mutta päätin kuitenkin syöttää kakun Miehelle ja muille jo ennen Joulua – ja laittaa Joulupöytään ulkonäöllisesti paremman maustekakun.
Tiikerikakku ja sokerikakku onnistuivat hienosti, eikä kumpikaan tarttunut kiinni yhtään mihinkään, mutta ihmekös tuo, kun edellisestä takaiskusta johtuen voitelin ja jauhotin vuoat erityisen huolellisesti. Niitä ei vielä maistettu, vaan ne säästetään Jouluun – loppuviikosta meinasin tuohon sokerikakkuun tehdä suklaakuorrutuksen päälle, niin olisi vähän maukkaampi. Katsotaan sitä sitten.
Huomasin muuten juuri vastikään, että ystäväpiiriini kuuluu henkilö, joka jostain syystä olettaa aina ja kaikkialla häneltä kysyttävän, miten kuinkin asian saisi tehdä. Jos tämän henkilön ”siunausta” ei johonkin asiaan ole, tai hänen mielipidettään ei kysytä, niin kuittailua kuulee ja pitkään.
Tähän mennessä V on ehtinyt suuttua mm. siitä, ettei häneltä ole kysytty, voimmeko ostaa tietynlaiset vaunut, pitäisiköhän meidän sisustaa tietynlaisella tyylillä, mistä hankimme vaatteet (Miehen, minun, Vauvan), mihin matkustamme, voinko minä käydä kampaajalla, ripsipermanentissa tai jossain muualla. Jos tätä nyt miettii, niin yleensä kyse tuntuu olevan jostain, jota rahalla voi hankkia – siis ostamisesta.
Käytännössä homma siis menee niin, että V tuntuu olettavan, että hänelle ilmoitetaan aina lähes ensimmäisten joukossa niistä hankinnoista, joita ollaan tekemässä tai vasta vain suunnitellaan. Jos V sanoo ei, meidän ei hänen mielestään tulisi toimia sitä sanaa vastaan. Ja annas olla, jos V on itse iskenyt silmänsä johonkin tavaraan, vaatteeseen tai ihan mihin vain – silloin sellaista ei ainakaan saa hankkia, jotta ei tule kolmatta maailmansotaa.
Niin, V on 27-vuotias useamman lapsen äiti, ja tällä kertaa kyse oli huonekaluista.
Jutustelin siis V:n kanssa huonekaluista yleensä ja siitä, että olemme Miehen kanssa etsineet sekä uutta ruokailuryhmää että uutta sohvakalustoa. Edelleenkään emme ole sitä ruokailuryhmää löytäneet (paitsi yhden, mutta se pöytä on kyllä hehtaarin kokoinen), mutta sohvarintamalla näyttää paremmalta; olemme löytäneet muutamia kivoja malleja, joista on tarkoitus valita yksi heti alkuvuodesta. (Entisissäkään sohvissa ei ole mitään vikaa, mutta halutaan silti vaihtaa ne.)
Ystäväni V sitten kysäisi, millaisia sohvilla olemme ajatelleet ja millaisia katselleet. Kerroin, että alun perin ajatus sohvakalustosta oli vähän epäselvä, mutta tässä etsiskelyn lomassa terävöitynyt, ja nyt meillä tosiaan on ne tietyt mallit, joita katselemme.
Yksi vaihtoehdoista on aikalailla perinteisen näköinen nahkakalusto, vaihtoehtoina ruskea, kermanvärinen tai valkoinen. Tämä kalusto on tosi jämäkkä ja kaunis, olematta kuitenkaan mahtaileva. Sohvilla on hyvä istua, löhöilyynkin kelpaavat. Yksi pluspuolista on verhoilu, joka on helppohoitoinen. Vaihtoehdoissa on muutamia värejä, joita ollaan ajateltu, ja jotka olisi helppo istuttaa muiden kalusteidemme värimaailmaan.
Toisena vaihtoehtona on barokkityyppinen kalusto, joka on päällystetty punasävyisellä kankaalla (pystyraitoja ja hieman muuta kuviota). Väritys on nätti, ilman, että olisi sekava. Tämäkin kalusto on jämäkkä, mukava, hieman mahtipontinen, mutta kuitenkin sellainen, että sohvilla uskaltaa istua ja vaikka löhöilläkin. Miinuspuolena on se, että kaluston osat ovat aika suurikokoisia, ja minua arveluttaa, kuinka ne sopisivat tulevan olohuoneen mitoitukseen – mikä se sitten ikinä onkaan. Miinuksena on ehkä myös se, että tekstiilien pitäisi olla rajoitetun värisiä, ihan kaikki ei siis kävisikään…
Kolmas vaihtoehto on valkoinen, kankaisilla irtopäällisillä varusteltu sohvakalusto, jota tuntuu täälläpäin olevan joka kolmannessa pirtissä. Hintansa puolesta olisi edullinen, ja tuntemamme ihmiset ovat kalustoa kehuneetkin. On kuulemma helppo pitää puhtaana lapsiperheessäkin, kangas on kuulemma sellaista, josta mahdolliset koiran ja kissankin karvat lähtevät hyvin pois, ja kuulemma on ihan jämäkkä kokonaisuus. Näitä sohvia ei siis ole käyty liikkeessä asti käyty katsomassa, tuolla tuttavien pirteissä ihailtu vain, ja netissä katseltiin ko. tuotetta myyvän liikkeen sivuilta.
Tuota viimeiseksi mainittua vaihtoehtoa me eniten olemme pyöritelleet mielessämme, ja itse asiassa oltiin jopa lähellä päättää, että otetaan ko. kalusto. Tämän kerroin myös V:lle, joka alkoi saman tien syytää suustaan jos jonkinlaista syytä, miksi meidän ei tuota viimeisimmäksi mainittua kalustoa tulisi ostaa; koirankarvat eivät lähde pois, koirankynnet voivat tehdä reikiä kankaaseen, hankala pitää lapsiperheessä, valkoinen on arka väri…
Viimeisimmän olen valmis allekirjoittamaan saman tien, muut ovat järjestelykysymyksiä. Huomautin siis V:lle, että tuttavaperheiden A, B, C ja D mukaan koirankarvat eivät ole junttautuneet sohvaan lähtemättömästi (näissä perheissä on koira, kahdessa kaksikin) ja meillä koira nyt on muutenkin opetettu olemaan menemättä sohvalle, joten kynnenjäljistä ei ainakaan tarvitsisi olla huolissaan. Lisäksi tuttavaperheissä A, B, C ja D sohvakalusto oli ollut jo pidempään ja heillä ainakin oli ihan puhtaan näköiset sohvat siitä huolimatta, että väri oli valkoinen, ja että perheissä oli pieniä lapsia, 4kk – 7v.
V näytti hieman happamelta ja vaikutti ärtyneeltä, mutten ymmärtänyt, miksi. Enhän minäkään suutahtanut hänen näkemyksestään – ja miksi olisikaan pitänyt, voihan sitä nyt hyvänen aika näinkin arkipäiväisissä asioissa itse kukin mielipiteensä sanoa ilman, että kenenkään tarvitsee suuttua.
V:n lähdettyä mietiskelin, olinko esittänyt asian jotenkin väärään sävyyn, mutta totesin, että ihan samalla tavalla olin tuossa kohtaa keskustelua jutellut, kuin muulloinkin. Päätin heittää asian mielestäni ja ajattelin, että kylläpä se V leppyy aikanaan, kun on muutenkin vähän sellaista tuulella käypää sorttia.
Eilen illalla sain kuin tekstiviestin, keltäs muultakaan, kuin V:ltä. Muuta viestissä ei lukenut, kuin että ”Pitää sitten teidän ostaa samaa tavaraa samoissa väreissä, mitä mulla on.” Siitä seuraava tekstiviestiteitse tapahtuva keskustelu meni tällä tavalla:
Minä:”Ilmeisesti meillä kaikilla on sitten yhtä hyvä maku :-)”
V:”Niin, mutta miksi teidän pitää ostaa JUST samanlaiset sohvat, kuin mulla?”
(Tässä kohtaa tajusin ajatella, ettei V näköjään ollutkaan närkästynyt minun sanomisistani, vaan jostain aivan muusta.)
Minä:”Ei me olla vielä mitään päätetty sen kummemmin kuin kauppojakaan tehty… Eiköhän noita sohvia muuten ole aika monella muullakin kuin siellä teidän kodissa.”
V:”Niin, mutta näköjään pitää ostella samoissa väreissä tavaraa kuin minä. Eikö muut värit muka kelpaa?”
(Olinpa vähän huuli pyöreänä. Kyse on liki kolmikymppisestä ihmisestä, Herran tähden!)
Minä:”Ollaan mietitty valkoista väriä jo pidempään, ja tuossa kalustossa nyt ei ainakaan ollut mitään muuta, joka kävisi meille.”
V:”Just. Pitää sitten matkia meidän sisustustyyliä.”
Olin juuri naputtelemassa kysymystä siitä, mikä tuossa samanlaisessa sohvakalustossa oikein häiritsisi, kun V jo soitti ja aloitti puhelunsa vuodattamalla vihaisesti siitä, miten hän on vasta hankkinut tuollaiset sohvat kämppäänsä, ja nyt me jo ollaan hankkimassa samanlaisia – jopa samanvärisiäkin. (No voi kauhistus.)
Minä huokailin ja muistutin, ettei me vielä olla päätetty minkään sohvien hankkimisesta yhtään mitään, vaikka varmalta jossain vaiheessa on vaikuttanutkin. Tähän hän ei vastannut mitään, vaan jatkoi oman asiansa jankuttamisella; miksi me matkimme häntä ja miksi meidän on pakko ostaa juuri ne sohvat.
Pakkohan siinä oli sitten kysäistä, kokeeko hän jonkinlaiseksi yksinoikeudekseen noiden tiettyjen sohvien hankinnan; minä kun olen luullut, että Ikealla on noita sohvia ihan sitä varten, että niitä ostaisivat muutkin. Muistin toki myös kysyä, miksi hän kokee noin ongelmalliseksi sen, että meillä olisi samanlaiset sohvat. Tähän en saanut minkäänlaista vastausta, muuta kuin tuhahtelua ja ärinää, jonka jälkeen luuri lyötiin korvaani. Kohteliasta.
Muutenkin aivan mahtavaa koettaa keskustella rakentavasti 27-vuotiaan ihmisen kanssa, jonka suurin huoli tuntuu kertakaikkisesti olevan se, että me olimme alustavasti päättäneet ostaa samanlaiset sohvat kuin hänen omistamansa (joita emme edes tienneet hänellä olevan ennen tätä välikohtausta, sillä heillä käynnistämme on ikuisuus).
Ehkä toisia sitten vaivaa tuollaiset asiat enemmän kuin toisia. Itse en osaa kuvitella suuttuvani tai edes harmistuvani tuollaisista asioista, pikemminkin päinvastoin. Ja olihan tässä itse asiassa tilanne, että Miehen nuorin veli oli vaimokkeensa kera hankkinut kotiinsa tismalleen samanlaisen sohvakaluston kuin meillä, eikä meidän kummankaan tarvinnut ottaa asiasta nokkiimme.
Saahan sitä jokainen pitää mistä haluaa ja hankkia kotiinsa sellaisia kalusteita kuin lystää. Pakkoko sitä on siltikään moisia Helvetin lieskoja nostatella?
Juu, päätimme sitten Miehen kanssa olla ottamatta tuota katselemaamme kalustoa, ja keskittyä niihin kahteen muuhun. Nätti kalusto se mielestämme on edelleen, mutta jotenkin meni maku noista sohvista tuon välikohtauksen myötä.
Ps. Näyttää siltä, että lähden käymään lääkärin vastaanotolla tämän korvani kanssa.
Kommentit