Aamuisen aikaisen heräämisen jälkeen mentiin Vauvan kanssa pikku päikkäreille. Yöllä tuli taas valvottua, joten ne unet tulivatkin tarpeeseen. Vauva nukkuu paremmin vieressäni, joten otin hänet sitten viereeni, meidän isoon sänkyyn. Ajattelin kaiken olevan ok ja turvallista, kun toinen reuna sängystä on seinää vasten, ja ulommaisella reunalla nukun minä.

Vaan mitä hullua, mihin heräsinkään? Siihen, että kuului pikkuinen tömähdys, ja sen jälkeen puhkesi ilmoille valtava parku. Vauva tippui sängystä. Jalkopään puolelta. Hän oli ilmeisesti herännyt tai pyörinyt unissaan, ja lopputulos oli tuo. Sain kuulkaa aika lailla vauhtia töppösiini – karisi tosiaan uni silmistä ihan saman tien.
Mahallaan hän siinä matolla makasi, muttei mitään aavistusta, minkä hän oli kolauttanut ensiksi… Raukka, miten häntä itketti. Sylissä Vauva sitten lopetti itkemisensä, ja vaikuttikin siltä, että hän oli enemmänkin säikähtänyt kuin satuttanut itsensä (onni onnettomuudessa, että sängyn jalkopään (ja toisenkin reunan) puolella on paksu, pehmoinen ryijymatto. Säikähdin se silti minäkin, ja soitin varmuuden vuoksi neuvolaan kysyäkseni, pitäisikö minun käyttää tyttöä lääkärissä. Neuvolasta annettiin ohjeeksi, että jos Vauva on tippumisen jälkeen vaikuttanut omalta itseltään ja itkemisenkin on suht. piakkoin lopettanut, niin lääkäriin ei tarvitse viedä. Vointia olisi kuitenkin hyvä tarkkailla, ja mikäli Vauva pidemmät unet nukkuu, olisi hyvä herätellä pariinkin kertaan.
Tuontyyppiset ohjeet muistan saaneeni itseänikin varten, silloin, kun joskus teininä tuli törmäiltyä pyörän kanssa autoon. Tai auto törmäsi minuun, miten vain.
Täytyy nyt toivoa, että Vauvan vointi pysyy hyvänä. Hitto, miten omatunto voi ihmistä soimata. Olisi näköjään pitänyt kietoa kädet piltin ympärille, jotta hän ei olisi päässyt tuolla tavalla tipahtamaan.