Jaahas, että mitä sitä tähän päivään? Vähän tietysti väsyttää, kun koko päivän aamusta asti on valvonut. Uni olisi ehkä vielä aamullisen jälkeen tullut, mutta jostain kumman syystä ei tehnyt mieli edes yrittää maksella univelkojaan. Katsotaan, millainen ensi yöstä (ja aamusta) tulee.

Tavallaan vähän hassua, kuinka tällainen valvominen kaikkine kotiaskareineenkin tuntui käyvän ennen aivan mainiosti ilman minkäänlaisia ongelmia, mutta nykyään saa tosissaan pinnistellä, ettei nukahda sohvalla istuessaan pystyyn. Jonkinlaiset päikkärit tosin yleensä kuuluvatkin päivittäiseen ohjelmaani, mutta kuten sanottu, tänään ei tehnyt mieli edes yrittää.
Sen sijaan me käytiin tuossa lähikirkossa kuuntelemassa ja lauleskelemassa kauneimpia Joululauluja koko perheen voimin. Tai minun kontollenihan se laulaminen enimmäkseen jäi, kun pikku prinsessa on vielä niin pieni, eikä Miestä muuten vain innostanut. Paljon oli porukkaa liikkeellä, niin lasten kanssa kuin ilmankin, ja pari tuntia tilaisuudessa hurahti. Välillä pappi sanoi sanasen, ja välillä taas kuunneltiin hieman tuntemattomampia joululauluja paikalla olevan kuoron esittäminä. Mukavaa oli, ja nousi kivasti joulumieli pintaan.
Pakko kuitenkin ihmetellä, mikä ihme siinä on, että mulla on kirkossa kylmä – aina?! Olipa sitten kesä tai talvi, niin meikäläinen hytisee ja hampaat kalisee niin, että kas kun eivät palkkaa urkurille tahtia lyömään tai pyydä minua toimimaan yhden miehen (tai naisen) lyömäsoitinorkesterina. Tälläkin kertaa palelin armottomasti, vaikka olin jättänyt lämpimän villatakin päälleni.
Joululaulujen jälkeen tultiin kotiin ja syötiin hyvin. Sopivastihan se ruoka valmistuikin juuri niillä minuuteilla, kun kotiin tultiin, uunissa kun hautui meidän molempien herkku, karjalanpaisti. Ei me toki ihan yksinään uunia uskallettu jättää päälle, vaan täällä oli uunivahti sen ajan… jostain syystä nämä tulipalon vaaratkin on alkaneet tulla mieleen aivan uudella tavalla.
Vauva on siirtynyt syöttötuoliin. Neuvolassa puhuttiin syöttötuolissa istumisesta jo silloin, kun neiti oli puolivuotias, mutta ei siitä hyvänen aika tullut vielä siinä vaiheessa yhtään mitään. Kokeiltiin sitä silloin käytännössä, mutta päädyttiin siihen, että neiti aloittaa syöttötuoleilut vasta vähän myöhemmin. Käytännössä tuo myöhemmin on tarkoittanut ihan viime päiviä, ja hyvältä näyttää; hän istuu nyt riittävän tukevasti ja kykenee halutessaan olemaan aloillaankin. Tosin monesti käy niin, että hän ei malttaisi pysyä paikoillaan, kun olisi kaikenlaista jännää kurkisteltavaa; kissaa ja koiraa, joskus jotain muutakin.
Ruokailu on ajoittain tosi sotkuista, yhtenäkin päivänä en tiennyt, mistä sen sotkun siivoamisen oikein aloittaisin… Pilttiä oli vauvan hiuksissa, vaatteissa, syöttötuolissa, pöydällä, lattialla, ja tietysti minunkin päälläni. Vauvaa riisuessani purskahdin nauruun, kun huomasin, että sosetta oli jotenkin kummallisesti päässyt vaatteiden sisäpuolellekin.
Vauva on ottanut tavakseen koettaa osua lusikkaan, jolla häntä syötän – jolloin ruoka pärskyy ympäriinsä, kuten arvata saattaa. Jos taas lautanen on liian lähellä Vauvaa, hän taatusti innostuu taputtelemaan lautasta kädellään, jolloin… tiedätte kyllä. :-) Olen siis oppinut varomaan näitä kahta asiaa, ja huomannut senkin, että syöttötuolissa istuessaan Vauva syö hitaammin, jolloin hänelle pitää osata antaa tarpeeksi aikaa ruuan pilkkomiseen kahdella pienellä hampaallaan.
Viime kerralla neuvolassa terkka tuumasi, että Vauvan voisi antaa kokeilla sormiruokailua, eli käytännössä kokeilla soseita sun muita sormin. Olen minä antanutkin, tosin vahingossa, ja päätin, että sormin kokeiltavat ruuat saavat olla tästä lähtein toisenlaisia. Ehkä sormiruokailu kehittää vauvaa ja on hyväksi, mutta kääk kuitenkin! (Kellään kokemuksia asiasta?)
Hmm, jatketaanpas päivän tapahtumien kertailua… Ruokailun jälkeen mentiin käymään pitkällä kävelyllä, me kaikki; Mies, minä, Vauva ja Koira. Niin, Kissa jäi tietysti kotiin lämpimään, sitä ei saisi aidattua terassia tai parveketta pidemmälle sitten kirveelläkään… Ilma oli muuten aivan ihana, mutta ajoittain aukeilla paikoilla kävi kohtuullisen kova (ja kylmä) tuuli. Kaikkien posket (paitsi koiran, se on pikimusta) punoittivat omenamaisesti, kun tultiin sisälle. Sitten kitattiinkin kuumia juomia – Vauva maitoa, Mies kahvia ja minä glögiä – ja meinasin tykkänään nukahtaa hetken siinä rauhassa istuskellessani.
Juteltiin tuossa muuten Dimitri Keiskistä, joka Ruotsin Talentin voitti tässä ihan hiljattain. Joitakin vuosia sitten Keiski esiintyi jossain ohjelmassa, olisiko ollut Romano TV:ssä (Miestä muuten huvittaa ihan älyttömästi tuo ohjelman nimestä noussut kohu, jonka jälkeen ohjelman nimi sitten vaihdettiin… Vähän hysteeristähän se onkin, jokainen järkevä ihminen kuitenkin erottaa televisiofiktion ja faktan, ja onhan noita kaiken maailman Ähläm Sählämeitäkin esitetty ilman, että niistä on sen suuremmin valitettu. Miehen mielestä itselleen pitää pystyä nauramaan, ja siinä hän on kyllä ihan oikeassa… Ei minua haittaisi, vaikka nyt lanseerattaisiin joku uusi ”Kalppari tv” tai ”Valkoturpa tv”, jossa stereotypioilla leikittäisiin… No joo, mutta se siitä.) ja esitti siinä myös rokahtavampaa musiikkia.
Tiedättekö, mikä kohu tuosta nousi? Helluntailaisten, ei toki kaikkien, mutta hyvin monen, (sekä romanien että valkolaisten) mielestä Dimitri oli saatananpalvoja, kun moisia kehtasi esittää. Romanien piireissä Dimitri oli ”talonpojan raklo” (raklo = valkolaispoika), ”farkkupoika” ja ties mitä muuta. Voisin vaikka lyödä vetoa, että nämä minun kuulemani olivat niitä kaikista lievimpiä ilmaisuja. Totuus, jonka nämä arvostelijat itsekin ovat aivan varmasti tienneet, on, että Dimitri ei muuten ole valkolaispoika, vaikka farkut jalassa kulkeekin.
Yhteenveto tapahtuneesta se, että Dimitri ei siis kelvannut näille arvostelijoille, ei sitten millään. Arvatkaapa nyt kuitenkin huviksenne, miten tilanne muuttui Timin voiton myötä. Niinpä niin, nyt hän sitten kelpasi – tai kelpaa – ja kaikki ovat hänestä niiiin ylpeitä. Niin uskovat (no, ainakin jotkut) kuin romanitkin. Rinta rottingilla kehutaan ja mainostetaan, miten ”Tuo Timi on mun isän pikkuserkun serkun tädin poika” ja miten Timi on muuten, ihmiset, romani.
Hei haloo, vähän aikaa sittenhän hän oli vielä ”se jeero farkkupoika, joka on kaiken lisäksi vielä saatananpalvojakin”, eikä ainakaan missään nimessä romani. Kummasti se kelkka ihmisillä rupeaa kääntymään siinä vaiheessa, kun jotain tällaista tapahtuu… vaihdetaan mielipidettä kuin sukkaa, kallistutaan sille kannalle, mistä itselle on eniten hyötyä. Ärsyttää, vaikkei asia varsinaisesti minulle kuulukaan. Ärsyttää tietysti kaikki muutkin vastaavat tapaukset, ei pelkästään tämä yksi.
No juu, minusta on kuitenkin ihan mahtava asia, että Dimitri voitti omana itsenään. Tällä en tarkoita hänen romanitaustaansa, vaan ihan hänen olemustaan. Täytyy sanoa, etten tiedä, olisiko täällä Suomessa moinen voitto ollut mahdollinen… ehkä, tai sitten ei.
Minä menen nyt syömään, mutta palaan mahdollisesti vielä tänä iltana.