Aamupäivällä tuijottelin ikkunasta miettien, että nyt kun ei sada, voitaisiin lähteä lasten kanssa pihalle. Niin myös tehtiin. Pienemmälle sujahti päälle lämpöinen kevyttoppapuku, ja Taapero puettiin välikausipukuun ja kumppareihin. Homma sujui nopeasti, ja sitä myöten pihallekin päästiin suorastaan harvinaisen äkkiä. Mutta tästä nopeudestamme huolimatta; arvatkaapas vain kaksi kertaa, mitä seuraavaksi tapahtui? Taivaalta alkoi tietenkin ropista vettä. Siis ihan just siinä vaiheessa, kun päästiin ulko-ovesta pihalle. Arvaa harmittiko?

No, vähäsen. Mutta yllätin itseni, ja päätin olla välittämättä tuosta, sillä mitäpä me ihan oikeasti vesisateesta, kun toinen nukkui sadesuojien alla vaunuissa ja toisella oli yllään ilmaan hyvin sopiva varustus, joka on estänyt kastumisen tehokkaasti muinakin päivinä? Jäätiin siis pihamaalle, ja Taapero suorastaan juoksi talsimaan suureen vesilammikkoon, joka oli kertynyt keinun ja pikku hiekkalaatikon tuntumaan. Minua suorastaan nauratti, niin topakasti tyttö siellä tallusteli – ja mikäs siellä tallustellessa ja pärskiessä, tuo välikausipuku kun on valmistettu siten, että se kestää kastumista vaikka enemmänkin kuitenkaan lasta itseään kastelematta. (Ja hyvähän tuollainen puku onkin, kun ajattelee, että nuo pienet humpsahtelevat – tai ainakin  Taapero saattaa humpsahdella – välillä istualleen vesiputteihin, jne.)

Kotipihan ulkopuolellakin kävimme; tuossa sadan metrin päässä on sellainen pieni puisto, joka on ikään kuin tämän naapuruston keskus, johon vanhemmat lastensa kanssa ja isommat lapset päinensä kokoontuvat aina kukin mahdollisuuksien mukaan leikkimään ja ulkoilemaan.

Taapero oli niitä harvoja, tänä päivänä ulos leikkimään tulleita lapsia, kovin montaa muuta lasta ei näkynyt. Joskaan eipä heitä näy juuri muulloinkaan, tässä naapurustossa on vähän jännä systeemi. Lapsia on tiedettävästi kotihoidossa, mutta heidän ”ulkoleikkiaikansa” on vasta illan suussa, joskus klo 19-20 välillä, mikä on mielestäni myöhään. Vaikka kukin tietysti tavallaan, enkä minä moiti, ihmettelen lähinnä vain.

Vaan joka tapauksessa, oleskeltiin pihalla lähemmäksi tunteroinen, jonka jälkeen oli välttämättä lähdettävä sisätiloihin lämmittelemään. Minun syystäni; olin ajattelemattomasti pukeutunut liian ohuesti ja tuulelta juurikaan suojautumatta, joten kylmähän siellä meinasi tulla.

Sisältä tultuamme aloimme valmistautua miettimään tulevaa kauppareissua ja sitä, mitä sieltä tänä päivänä pitäisi kantaa kotiin. Mielessäni oli jo muutaman päivän kummitellut eräs paikallinen lelukauppa, jonka mainostama puinen vasarointipenkki oli muodostunut minulle suoranaiseksi pakkomielteeksi. Sen siis käväisin hakemassa Pukin konttiin lapsille, tuoden samalla mukanani jotain muutakin.

Joululahjojen ostelu, kuten jo ilmaisinkin, on siis aloitettu – itse asiassa jo viime kuussa. Mukavampi, kun jotain on jo valmiina eikä tule sellaista ”viime hetken paniikkia” miettiä, mitä ostaisi ja kun mitään ei löydy eikä mihinkään mahdu katselemaan.

Lapset ovat toki vielä niin pieniä, etteivät sillä tavalla mitään osaa pyytää, mutta tuntuisi oudolta ja jotenkin kurjaltakin olla antamatta yhtään mitään.

Tänä vuonna muuten minun mieltäni ovat erityisesti lämmittäneet puulelut, joita olen muutamia lapsille hankkinutkin. Muutakin heille on tulossa ja tiedossa, mutta jotenkin tuntuu mukavammalta, kun tietää että puiset lelut usein (?) kestävät paremmin pienten käytössä, jolloin niistä on ehkä iloa pidempään.

Oli muuten hieman hankalaa piilottaa lelukassi Taaperolta, joka homman nimen tajutessaan olisi taatusti alkanut tahtomaan kassissa olevia leluja heti itselleen ja suuttunut sitten, ellei olisi saanut tahtoaan läpi (”A-a-aa! A-a! TäätääTÄÄ!!!”). Piilopaikkakin piti miettiä huolella, sillä Taaperon ulottuvuus ja huomiokyky ovat molemmat kasvaneet sen verran huikeasti, että tässä saa kohta tosissaan olla miettimässä, mihin tässä kaiken jemmaa. Vaikka eipä sillä, ei tuo pirpana vielä ovenkahvoihin onneksi yllä, tässä tapauksessa ratkaisu löytyi siis helposti: kodinhoitohuoneen kaappi. Jep. Kunhan vain muistaisin sen itse.

Huonomuistinen muija kiittää ja kuittaa tältä iltaa, ja palailee asiaan taas – kenties jo huomenna. Tästä on nyt lähdettävä nukkumaan, jotta jaksaa huomennakin tätä pyöritystä.