tiistai, 23. lokakuu 2012

Hei,

Toivotaan, että tämä tulee perille. Meillä on jostain syystä todella pahoja ongelmia internetin toiminnassa. Tänään tulee selvyys, mistä on kysymys. Palaan asiaan sen jälkeen, saatte sitten lukea sepustuksiani oikein urakalla, sen verran tässä on jo ehditty kirjoittaa…

perjantai, 19. lokakuu 2012

Tervehdys

Eilen illalla palailtiin takaisin pieneltä syyslomareissulta.
Palaan asiaan illalla, minulla onkin paljon kerrottavaa!

lauantai, 6. lokakuu 2012

Vesisadetta ja joululahjojen ostelua

Aamupäivällä tuijottelin ikkunasta miettien, että nyt kun ei sada, voitaisiin lähteä lasten kanssa pihalle. Niin myös tehtiin. Pienemmälle sujahti päälle lämpöinen kevyttoppapuku, ja Taapero puettiin välikausipukuun ja kumppareihin. Homma sujui nopeasti, ja sitä myöten pihallekin päästiin suorastaan harvinaisen äkkiä. Mutta tästä nopeudestamme huolimatta; arvatkaapas vain kaksi kertaa, mitä seuraavaksi tapahtui? Taivaalta alkoi tietenkin ropista vettä. Siis ihan just siinä vaiheessa, kun päästiin ulko-ovesta pihalle. Arvaa harmittiko?

No, vähäsen. Mutta yllätin itseni, ja päätin olla välittämättä tuosta, sillä mitäpä me ihan oikeasti vesisateesta, kun toinen nukkui sadesuojien alla vaunuissa ja toisella oli yllään ilmaan hyvin sopiva varustus, joka on estänyt kastumisen tehokkaasti muinakin päivinä? Jäätiin siis pihamaalle, ja Taapero suorastaan juoksi talsimaan suureen vesilammikkoon, joka oli kertynyt keinun ja pikku hiekkalaatikon tuntumaan. Minua suorastaan nauratti, niin topakasti tyttö siellä tallusteli – ja mikäs siellä tallustellessa ja pärskiessä, tuo välikausipuku kun on valmistettu siten, että se kestää kastumista vaikka enemmänkin kuitenkaan lasta itseään kastelematta. (Ja hyvähän tuollainen puku onkin, kun ajattelee, että nuo pienet humpsahtelevat – tai ainakin  Taapero saattaa humpsahdella – välillä istualleen vesiputteihin, jne.)

Kotipihan ulkopuolellakin kävimme; tuossa sadan metrin päässä on sellainen pieni puisto, joka on ikään kuin tämän naapuruston keskus, johon vanhemmat lastensa kanssa ja isommat lapset päinensä kokoontuvat aina kukin mahdollisuuksien mukaan leikkimään ja ulkoilemaan.

Taapero oli niitä harvoja, tänä päivänä ulos leikkimään tulleita lapsia, kovin montaa muuta lasta ei näkynyt. Joskaan eipä heitä näy juuri muulloinkaan, tässä naapurustossa on vähän jännä systeemi. Lapsia on tiedettävästi kotihoidossa, mutta heidän ”ulkoleikkiaikansa” on vasta illan suussa, joskus klo 19-20 välillä, mikä on mielestäni myöhään. Vaikka kukin tietysti tavallaan, enkä minä moiti, ihmettelen lähinnä vain.

Vaan joka tapauksessa, oleskeltiin pihalla lähemmäksi tunteroinen, jonka jälkeen oli välttämättä lähdettävä sisätiloihin lämmittelemään. Minun syystäni; olin ajattelemattomasti pukeutunut liian ohuesti ja tuulelta juurikaan suojautumatta, joten kylmähän siellä meinasi tulla.

Sisältä tultuamme aloimme valmistautua miettimään tulevaa kauppareissua ja sitä, mitä sieltä tänä päivänä pitäisi kantaa kotiin. Mielessäni oli jo muutaman päivän kummitellut eräs paikallinen lelukauppa, jonka mainostama puinen vasarointipenkki oli muodostunut minulle suoranaiseksi pakkomielteeksi. Sen siis käväisin hakemassa Pukin konttiin lapsille, tuoden samalla mukanani jotain muutakin.

Joululahjojen ostelu, kuten jo ilmaisinkin, on siis aloitettu – itse asiassa jo viime kuussa. Mukavampi, kun jotain on jo valmiina eikä tule sellaista ”viime hetken paniikkia” miettiä, mitä ostaisi ja kun mitään ei löydy eikä mihinkään mahdu katselemaan.

Lapset ovat toki vielä niin pieniä, etteivät sillä tavalla mitään osaa pyytää, mutta tuntuisi oudolta ja jotenkin kurjaltakin olla antamatta yhtään mitään.

Tänä vuonna muuten minun mieltäni ovat erityisesti lämmittäneet puulelut, joita olen muutamia lapsille hankkinutkin. Muutakin heille on tulossa ja tiedossa, mutta jotenkin tuntuu mukavammalta, kun tietää että puiset lelut usein (?) kestävät paremmin pienten käytössä, jolloin niistä on ehkä iloa pidempään.

Oli muuten hieman hankalaa piilottaa lelukassi Taaperolta, joka homman nimen tajutessaan olisi taatusti alkanut tahtomaan kassissa olevia leluja heti itselleen ja suuttunut sitten, ellei olisi saanut tahtoaan läpi (”A-a-aa! A-a! TäätääTÄÄ!!!”). Piilopaikkakin piti miettiä huolella, sillä Taaperon ulottuvuus ja huomiokyky ovat molemmat kasvaneet sen verran huikeasti, että tässä saa kohta tosissaan olla miettimässä, mihin tässä kaiken jemmaa. Vaikka eipä sillä, ei tuo pirpana vielä ovenkahvoihin onneksi yllä, tässä tapauksessa ratkaisu löytyi siis helposti: kodinhoitohuoneen kaappi. Jep. Kunhan vain muistaisin sen itse.

Huonomuistinen muija kiittää ja kuittaa tältä iltaa, ja palailee asiaan taas – kenties jo huomenna. Tästä on nyt lähdettävä nukkumaan, jotta jaksaa huomennakin tätä pyöritystä.

lauantai, 6. lokakuu 2012

Positiivisuuspäätös

Aamu alkoi kerrassaan loistavasti. Kävelin ovesta ulos hakemaan lehteä – ja kaaduin korkoni juututtua yhteen pikku koloon suoraan laatoituksen perään pykätylle asfaltinpätkälle, jossa on sellainen kuoppamainen kohta, joka oli tietenkin sateen jäljiltä täysin veden vallassa. Kastuin, ruhjoin toisen kätenikin. Jos olen ihan rehellinen, niin hirnuin itsekseni miettiessäni, miltä mahdan näyttää. Sadatteluni ja nauruni kuullut Mies kävi myöskin kurkistamassa tapahtumien kulkua, ja totesi, että kyllähän häntä vähintäänkin erikoinen näky tuossa pihalla odotti.

Päätin illalla, että tämän päivän toinen nimi saa luvan olla Positiivisuus. Koetan keksiä jokaisesta asiasta enemmän positiivista kuin negatiivista sanottavaa, sillä minusta itsestäni tuntuu, että valitan ja vingun liikaa, niin blogissa kuin tosielämässäkin. Kukapa sellaista jaksaisi loputtomiin lukea – tai kuunnella?

Siispä toikkaroinnistani huolimatta hymyilen, olen hyvällä mielellä ja toivotan kaikille oikein mukavaa lauantaiaamua!

perjantai, 5. lokakuu 2012

Kuluneen viikon ajalta

Olen monena iltana avannut Vuodatuksen sivut kirjoittaakseni viimeisimmistä tapahtumista, mutta havahtunut siihen, että kello on yksinkertaisesti liikaa. (Asiaa on toki vaikeuttanut myös Vauvelin myöhäinen kukkuminen ja sylissä viihtyminen, joka on välillä hieman turhauttanut, vaikka normaaliahan se on sekin.) Koska tänään on perjantai ja miehellä on huomenna vapaapäivä, ja koska se tarkoittaa sitä, että saan nukkua halutessani hieman pidempään kuin tavallisesti, on minullakin taas mahdollisuus istua koneen ääressä stressaamatta kellosta. Ainakin toistaiseksi ;)

Täällä pätkii tosin nettikin. Saapa siis nähdä, saanko tätä tekstiäni nettiin tänä iltana vai jääkö se (taas) huomiselle.

Viime lauantaina – liki viikko sitten, siis -  saimme vihaisen puhelun Miehen Serkulta, joka kovasti ihmetteli, minkälaisella järjellä oikein käymme vai onko aivotoimintamme ehkäpä täysin kuollutta. Miten kehtaamme, eikö meitä yhtään hävetä, vanha ihminen sentään, miten emme ole jo matkalla, ja niin edespäin. Paitsi että het-ki-nen, mistäs tässä oikein olikaan kysymys? Serkku puhua parpatti siihen malliin, että eipä siinä juuri sanaa saanut väliin sanottua, vaan huutaen piti nekin kysymykset Serkun tarkoitusperistä ja raivoamisen syistä esittää.

Ja tulihan se sitten sieltä, kun aikansa huusi (siis Mies huusi, minulla oli harvinaisen hankala vaipanvaihtoprojekti kesken). Serkku oli siis tuohtunut siitä, ettei meitä näkynyt – kutsutaanko tätä paikkaa vaikka Horttokaalolandiaksi, sillä sellainen se totisesti on – siellä missä meidän olisi pitänyt olla, vaikka Serkku oli omakätisesti lähettänyt meille useita tekstiviestejä (?) ja yrittänyt myöskin puhelinsoittojen voimalla saada meitä kiinni (??). Yhteydenoton syy oli siis se, että Serkun toisella vanhemmalla oli kuusikymppiset, joihin myös meidän olisi pitänyt lähteä. Kaikki muut (Miehen veljetkin) kuulemma olivat paikalla tai ainakin paikkakunnalla, vain me puutuimme. Miten kehtasimmekaan?

Ken tietää. Täytyy sanoa, että itseäkin hieman hämmästytti. Nimittäin se, kun kuulee olemattomista tekstiviesteistä ja puhelinsoitoista – joita ei kyllä ainakaan meille ollut tullut. Luulisi, että olisivat saapuneet perille samalla tavalla kuin tuo Serkun soittama kiivaanlainen puhelukin.

Joka tapauksessa Mies päätti soittaa veljelleen B:lle (joka muuten jokin aika sitten on muuttanut Ruotsista takaisin Suomeen, ja vieläpä ihan vähän matkan päähän) jolta yllätykseksemme kuulimme, että eipä olla siinäkään pirtissä mitään informaatiota Niiden Ihmisten Päiviin liittyen saatu, ja itse asiassa B kuuli pippaloista ensimmäisen kerran nyt Mieheltä itseltään. Huvin ja urheilun vuoksi Mies soitteli sitten koko sisaruskatraansa läpi ja soittipa kahdelle muulle serkulleenkin, mutta vastaus oli ihan samanlainen: kukaan näistä puhelimen päässä olleista ei ollut kuullutkaan koko kemuista, ja olivat siis jokainen missäpä muuallakaan kuin kotonaan. Ei ollut kutsuja tullut, ei. Vaikka siis romaneillahan on tapana, ettei mitään erityisiä kutsuja lähetellä eikä kaikkia kynnelle kykeneviä kutsuta erikseen, paremminkin on tapana että ilmoitetaan tulevista juhlista vaikkapa parille sellaiselle henkilölle, jotka sitten kertovat asiasta myös muulle porukalle, yleensä.) kun kaikki ovat yhtä lailla tervetulleita ja toivottuja vieraita. Tällä kertaa, ainakaan tässä tapauksessa, näin ei oltu toimittu, mikä herätti niin Miehessä, hänen sisaruskatraassaan kuten minussakin, hieman kummastusta.

Soittelunsa soiteltuaan Mies soitti takaisin Serkulleen, ja kummasteli asiaa tälle. Eipä tämä Serkku oikein mitään osannut sanoa, vänkäsi vain vastaan että varmasti on kaikki kyllä kutsuttu mutta kun ei kelpaa niin ei kelpaa. (Rehellisyyden nimissä on sanottava, että Mies tai hänen veljensäkään eivät ole kovin paljoa viime vuosina ko. Serkun kanssa olleet tekemisissä johtuen ajatusmaailmoiden erilaisuudesta, mutta ei tässä selvästikään siitä ollut kysymys.) Serkku kertoi sanoneensa Miehen sisarusten olevan paikalla lähinnä siksi, että mekin raahautuisimme paikan päälle, niin kuin tekisimme, jos meillä olisi yhtään normaali ajatusmaailma ja jos meitä yhtään kiinnostaisi muiden hyvä mieli ja ajatukset meistä.

Miehen kerronta siitä, ettei meillä ole tällä hetkellä Kotteroa, ei auttanut asiaa tippaakaan. Serkun mielestä saisimme kyllä lainattua auton, mikäli oikein kovasti haluaisimme lähteä käymään juhlissa.

Eipä siinä sitten auttanut. Sunnuntaiaamuna B perheineen tuli noutamaan meitä kahden auton voimin. Toiseen autoon pakkautuivat porukan miespuoliset henkilöt lukuun ottamatta Vauvelia, ja toiseen autoon sitten me loput. Matka juhlapaikkaan alkoi, mutta eipä se kyllä kovin leppoisissa merkeissä sujunut. Serkku soitteli vuorotellen meille kaikille, ja aina Serkkunsa soiton jälkeen sekä Mies että B soittivat minun tai B:n vaimon puhelimeen valitellen Serkkunsa pommittamista, joka koostui jatkuvasta ”Missä te olette?”, ”Oletteko te tulossa?” ja ”Oletteko te oikeasti tulossa?” sekä ”Missä kohdassa te olette?”- kysymyksistä, joita ei lieventänyt edes tarkka jäljellä olevien kilometrien kertominen tien varressa olevien kylttien perusteella.

Päästyämme paikkakunnan rajojen sisäpuolelle Serkku luovutti ja uskoi. Niinpä sitten saavuttiin pikkuhiljaa juhlapaikan pihamaalle (joka siis oli päivänsankarin asunto) ja purkauduttiin autoista pihalle. Siinä pihalla seisoskellessamme Mies ja B päättivät vielä valistaa meitä tiedoilla siitä, että vastassa oleva Serkku olisi sitten muun muassa ärsyttävä, pikkumainen, hankala, ivamielinen, inhomielinen sekä vittumainen. Lisäksi hän oli kuulemma äärimmäisen ”hortto”, mikä tarkoittaa käytännössä fundamentalistia, joka keskittyy romanikulttuuriin. Minä ja T nauroimmekin, että kylläpä kuulostaakin houkuttelevalta.

Kuulosti tosiaan, joo. Mieli olisi tehnyt jäädä istumaan autoon, mutta eipä siinä auttanut muu kuin lähteä kapuamaan koko konkkaronkan voimin kerrostalon ylimpään kerrokseen (talossa ei tietenkään ollut hissiä) ja todeta sitten, että porukkaa ainakin kuuluu olevan paikalla, ja mahtaako ovikellon soitto sisälle saakka kuuluakaan. Aikamme oven takana seisoskeltiin, mutta tulihan se Serkku viimein aukaisemaan oven, jonka jälkeen päästiin toteamaan että sitä populaa tosiaan oli paikalla enemmän kuin lääkäri määrää.

Alku meni ihan mukavasti. Porukkaa oli todellakin, kuten jo sanottu, ihan mahdoton määrä, mutta ei se tahtia haitannut; siinä sitä puheltiin sulassa sovussa puolin ja toisin. Tarjoilutkin olivat hyvät, eikä esimerkiksi Taaperon päiväunille meneminen ollut mikään ongelma. Kaikki hoitui ja onnistui. Tai ainakin siihen saakka, kunnes vuorokauden aika alkoi muuttua iltapäiväksi ja Serkku totesi, että meidän kaikkien (siis nimenomaan meidän kahden autolastillisemme) on nyt lähdettävä käymään hänen luonaan, kun ei olla siellä käyty kertaakaan.

Tapana on, että kutsusta ei kieltäydytä, ellei jotain oikeasti pakottavaa tarvetta ollut. Koska sitä ei ollut, Mies ja B tuumivat, että lähdetään vain. Niinpä sitten mentiin, joskin B tuumi edelleen, kannattaako tämän Serkun kanssa sittenkään ruveta millekään, kun on niin hankala luonne.

Eipä se sitten yllätyksenä tullutkaan, että vaikeudet alkoivat siinä vaiheessa, kun oltiin jo jonkin aikaa oltu Serkun talossa. Me naiset lasten kanssa istuskelimme Serkun Akan kanssa keittiössä jutellen niitä näitä. Juttua tuli ihan helposti, sillä Akka, kutsutaan häntä nyt vaikka ihan vain A:ksi, tuntui ihan mukavalta ihmiseltä. Vaikka juttua riitti, sen piti välillä tauota alkaakseen taas. Siinä erään hiljaisuuden aikana kuulimme, kuinka Serkku alkoi tivata B:ltä, kuinka tämä on ottanut sekarotuisen akan itselleen, kas T kun on puoliksi valkolainen ja puoliksi romani, niin kutsuttu puolikas, siis. B tuumaili, ettei hän välitä mikä hänen akkansa on, kunhan siinä on kaikki kohdallaan. Tästähän Serkku tietenkin yltyi ja rupesi horttoilemaan, miten puolikas ei ole koskaan ihminen eikä siitä sellaista saa tekemälläkään. Puolikkaat eivät osaa tapoja eivätkä mitään muutakaan, hyvä kun hameita osaavat kantaa. B suuttui, ja silmin oli nähtävissä, että T:lle tuli paha mieli, vaikka toki tuli myös minulle; ovathan minun lapsenikin näitä ”puolikkaita”, vaikka eipä ole koskaan tullut mieleeni sillä tavoin heitä ”eritellä”. A alkoi puhua meille tyynnyttelevästi; Serkku on aina tuommoinen, teeskentelee kun on muita, ei siitä kannata välittää, älkää välittäkö. Mieskin hermostui ja tokaisi, että jos puolikkaat eivät kerran ole ihmisiä, niin hänpä sitten ottaa lapsensa ja akkansa ja kävelee ulos talosta – mitä me teemme talossa, jossa hänen lapsiaan ei pidetä ihmisinä? Serkku pyyteli anteeksi, koetti tyynnytellä hänkin pyytäen, ettei Mies käsittäisi väärin. Taisimme koko muu porukka miettiä sillä hetkellä samaa asiaa: Miten tuo sitten pitäisi käsittää?

B:n ajatusmaailman ja akan haukuttuaan Serkku siirtyi Mieheen: Miten sinäkin hyvä mies olet ottanut itsellesi kaajeennaisen, voi hyvänen aika, mitä sinä olet mennyt tekemään. Miksi sen pitää olla kaajeita, saisithan sinä mustalaisakankin. A huokaisi ja ryhtyi keittämään lisää kahvia, minä ja T vilkuiltiin toisiamme. Mies tokaisi, että edelleen voidaan tästä talosta poistuakin, jos ei kerran miellytä. Taas kerran Serkku pyyteli, ettei Mies käsittäisi väärin, hänhän vain kysyi. (Just.) Mies totesi, että hän on kyllä vaimoonsa tyytyväinen, muiden ei tarvitse ollakaan. Serkku kiirehti hyvittelemään, etteihän hän sillä sanonut, ihan hyvä ihminen tuo nainen varmaan on, vaikkei hän ymmärräkään, miksi jotkut ottavat sekarotuisia ja kaajeita akoikseen. Tai miehikseen.

Ei varmaan ole yllätys, että Mies sai tarpeekseen, tuli keittiöön ja kivahti, että nyt sitten lähdetään. Samalla tekivät lähtöä myös T ja B perheineen. Serkku esteli sanoen, ettei meidän pitäisi vielä lähteä, ja että turhaan tuosta nyt suuttuu, eikä hän millään pahalla sanomisiaan tarkoittanut, kunhan kummasteli vain.
Lähdettiin sitten kuitenkin. Kotimatka kului puidessa tapahtunutta. Kaikenlaista Serkkua sitä onkin. Kysyttäessä, ymmärränkö minä nyt, miksi Mies ei ole ollut tekemisissä Serkkunsa kanssa muuten kuin pakollisissa oloissa, vastasin ymmärtäväni.

Tuli maanantai, ja Miehen ruokatunti, jolloin hän on yleensä tavannut soittaa kotiin (tai minä hänelle) ja on juteltu siitä, miten päivä töissä ja täällä kotona on lähtenyt käyntiin. Minun päiväni ovat viime aikoina koostuneet valittamisesta; milloin on ollut häikkää kodinkoneiden ja milloin minkäkin kanssa, mutta tällä kertaa valittaja olikin Mies. Horttokaalolandiassa, tuosta ihanasta paikasta, jossa puoliromanit eivät ole ihmisiä ja me valkolaisetkin taidetaan pohjasakkaan kuulua, oli tullut sellaista viestiä (kiertoteitse) että ollaan sitten varsin nättinokkaista ja omahyväistä porukkaa. Serkku oli ilmeisestikin puhunut kotipuolessaan, että olemme suorastaan hyväksikäyttäneet hänen vieraanvaraisuuttaan, syöneet ja juoneet hänen talossaan (teimme leipiä ja joimme kahvia)  ja sitten törkeästi lähteneet pois mitään ilmoittamatta kuin varkaat yöllä.

Jos Mies ei olisi ollut niin vimmoissaan, ja jolleivät nuo puheet kuulostaisi muiden romanien korvaan siltä, ettei meillä ole minkäänlaisia käytöstapoja ja että elämme kuin pellossa, ja jollei se olisi paha asia, olisin saattanut nauraa. Ihan totta; hullultahan tuo kuulostaa. Lapsellisia puheita, ja vielä sekin, etteivät ne asiat kuitenkaan noin menneet, ja se tieto on taatusti Serkulla itselläänkin. Itsehän Serkku meidät mökkiinsä kutsui, ja olisi puhunut ties mitä, ellemme olisi sinne menneet – vaikka kaipa tuo olisi ollut ihan sama, kun sitä puhetta riittää näköjään joka tapauksessa. Tikusta asiaa, ja silleen. Toisekseen – tokihan Serkulle hyvin selväsanaisesti kerrottiin, että me lähdemme nyt. Hyviä jatkoja, siunauksia tai mitään muutakaan tyypillistä lähtöhetken horinoita ei vaihdeltu, mutta kukapa sitä kovin loukkaantuneena moisia suustaan päästelisikään. (Miehen mukaan Serkku olisi pannut pystyyn melkoisen show’n, jos olisi ollut Miehen tai B:n asemassa.)

Pahinta tässä ei niinkään olleet nuo itse puheet, vaikka eipä tuo perättömien puhuminen koskaan mikään mukava juttu ole. Kuitenkin pahempaa tässä tapauksessa oli se, että puheet olivat menneet myös monen muun korviin, esimerkiksi Serkun ja Miehen yhteisten sukulaisten, muun muassa Miehen tädin ja äidin, joista ensiksi mainittu oli soittanut Miehelle haukkuen tämän erittäin hyväksi sen samaisen ruokatunnin alussa. Vaikka eihän se ruokatunti tädille riittänyt, meidän piti käydä hänellä oikein kylässäkin asiaa selventämässä, jotta Tädille tuli selväksi, miten asia todellisuudessa meni.

Ja kuulimmehan mekin puolestamme jotain; muun muassa sen, ettei Serkku ollut alun alkaenkaan ilmoittanut asiasta kenellekään meistä, ihan siitä syystä, ettei ollut huvittanut. Koska hän ei kuitenkaan ollut halunnut pahoittaa vanhempansa mieltä, hän oli kertonut ilmoittaneensa asiasta tännekin päin.

Ei tosin harmainta aavistustakaan, miksi joku tekee näin. Joku, joka on itse romani ja kulttuurissa elää, ja joka varmasti tietää, miten tiivis yhteisö romaniyhteisö on. Ihmiset puhuvat, sukulaiset ja vähän vieraammatkin soittelevat, ja puhuvat vähän lisää. Asiat selviävät kertakaikkisen äkkiä. Salaisuudet, koskivatpa ne sitten tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, eivät pysy kovin kauaa salassa, mikäli sen tietää yksikin sellainen ihminen, jota muiden asiat kiinnostavat omia asioita enemmän (ja tällaisiahan ihmisiä on maailmassa hyvin, hyvin paljon).

Kerroin alussa, että Vauveli on viihtynyt sylissä vähän turhankin tiiviisti. On sanottava, että tietysti nautin lapseni läheisyydestä ja siitä, että yleensäkin saan pitää häntä sylissäni. Tykkään sylitellä ja silitellä Taaperoakin minkä kerkeän. Mutta tämä Vaihe, mikä Vauvelilla on nyt menossa, on hieman… ikään kuin jonkin verran turhauttava. Vauveli on siis alkanut huomata, ettei äiti olekaan ihan koko ajan läsnä leikkien ja hassutellen ja sylissä pidellen, vaan äiti tekee myös muita asioita ja askareita, esimerkiksi siivoilee, touhuilee Taaperon kanssa ja laittaa ruokaakin. Välillä Vauveli makoilee siis puuhamatollaan, välillä istuskelee sitterissä ja välillä on isänsä sylissä – mutta yhteistä näissä tilanteissa on se, ettei mikään muu kuin äiti tahdo kelvata. Armoton huuto alkaa, jos poistun Vauvelin näköpiiristä, lapsi pitäisi ottaa joka paikkaan mukaan. Ikään kuin minussa roikkuisi takiainen, vaikkakin ihana sellainen :) Toki Vauveli hetken aikaa hermoiltuaan rauhoittuu, mutta välillä se rauhoittelu tuntuu olevan tosiaankin työn ja tuskan takana. Kuuluu tietysti Vauvelin kehittymiseen, mutta saa kai sitä silti olla edes pikkiriikkisen turhautunut ;)

Meidän Kotterokin on edelleen korjaamolla. Minulle ei ole edelleenkään paljastunut, mikä siinä hemmetin romussa oikein on vikana, mutta varmaa on, että autoa ei ole edelleenkään korjattu aikataulun mukaan. Meidänhän siis piti saada se jo, mutta kas kummaa, kuljemme edelleenkin apostolin kyydillä. Liikunta tekee ihan hyvää, säästää luontoa ja muistaapahan tässä taas olla kiitollinen Kotterosta, sitten kun sen joskus käyttöön saamme, mutta onhan tämä nyt tympeää.

Satanut täällä on monta päivää, ja tämänkin päivän vettä on tullut kuin sieltä itsestään. Koiraa on ollut suoranainen ilo käyttää lenkillä (vaikka ei tuo joka sään koirakaan kyllä kovin mieltynyt vaikuttanut tuohon vallitsevaan ilmaan olevan) ja muutenkin ulkona asioida. Vaikka onhan se nyt myönnettävä että ollaan lusmuiltu täällä sisällä (siis minä ja lapset, Mieskin on kyllä kuulemma saanut urakoida hallissa) minkä vain suinkin ollaan pystytty. Kotteron puutteessa tosin käytiin koko perheen voimin käveleskelemässä kauppareissulla, ja täytyy sanoa, ettei se mikään riemukkuuden huipentuma ollut. Helmat kastuivat, sotkeentuivat hiekkaan – ja kuinka ollakaan, pieksivät koipeni kipeiksi. Siinä vaiheessa, kun kotiin päästiin, hame taisi olla läpimärkä. Ei auttanut paljon sateenvarjo, vaikka sillä lähtöhetkellämme Miehelle elvistelinkin; onhan meillä tämä, ei me mihinkään kastuta. Eikä olla sokerista. (Tulihan se toki tuolla todistettuakin, ettei olla.) Onneksi sentään Vauvelin ja Taaperon ikiomassa menopelissä on sateensuoja, säästyivätpä he sentään tältä mahtavalta syyssäältä.

Tilasin uuden hameenkin. Vitsit, että sormeni syyhyävät kun ajattelen niitä iltoja, joina on ollut mahdollisuus keskittyä ihan vain ompeluun (tosin niitä on aika vähän nykyään). Aika ei nyt vain riitä suuritöisemmille ompelutöille, ja varmaan hameen valmistukseen kuluisi näillä ompelutuokioiden järjestämismahdollisuuksilla vaikka kuinka kauan. Varmempaa on siis tilata valmiina ja toivoa, että vaate valmistuu nopeasti. Tänä syksynä – tai jo pidemmän aikaa on ollut – muodissa ns. kristalli- ja kivikankaat, jollaisen minäkin hameeseeni valikoin. Nämä kankaat ovat sellaisia, ettei yläkankaan ja sametin välistä kivinauhaa tarvita välttämättä ollenkaan – joissain tapauksissa nauhan lisääminen saattaa näyttää täysin yliampuvalta tai hieman hassultakin – mutta tähän hameeseen päädyin valikoimaan näyttävän nauhan, sillä tämän kyseisen hameen tarkoitus on päätyä parempien hameiden joukkoon ja pidettäväksi muun muassa tulevana Jouluna.

Mutta se näistä, jatkan juttua taas huomenissa, sillä kello on taas liikaa.